Nuori mies sekaantui hieman puheessaan, ja neito nautti hänen hämmingistään.
— Te olette mies, joka pidätte sananne, hän lausui hymyillen veikeästi. Meistä tulee kyllä hyvät ystävät. Mutta eikö tämä vivahda vähän merirosvoukselta, ja enkö minä tule osalliseksi rikoksesta, jos käytän brasilialaisen hameita?
Ambroise kiivastui.
— Me emme ole merirosvoja, hän lausui tarpeettoman kiivaasti. Käymme omaa sotaamme samoilla ehdoilla kuin kaikki muutkin. Ja me olemme paremmat kuin saksalaiset, sillä me säästämme ihmisten hengen, milloin se voi tapahtua vaarantamatta itseämme.
Hän ei sanonut enempää, sillä tuo nuori nainen ei näyttänyt enää epäröivän. Hän oli jo avannut tuon raskaan nahka-arkun ja istui vaipuneena sen aarteiden ihailemiseen. Brasilialaisella neidolla oli ollut uljaat varustukset. Hänen alusvaatteissaan oli parisilaisen toiminimen leima ja kauniisti järjestetyt silkkihameetkin olivat Poiret & Louis'n atelieestä. Ja madame Paquin'in valmistama oljenkeltainen verkainen kävelypuku sai hänen harmaat silmänsä säteilemään.
Saatuaan tuon runsassisältöisen arkun hyttiinsä, hän istui kauan aikaa ihailemassa sen ihania silkki-, harso-, pellava- ja verkatavaroita. Niin, tämä oli hänen maailmansa, kauniin loisto-naisen häikäisevää ja tuoksuisaa maailmaa. Hänen hienot, valkeat sormensa painuivat arkussa mitä kauneimmassa järjestyksessä hyllyileviin ihaniin koruihin.
Himokkaasti hän hengitti sisäänsä kaikista noista hameista ja paidoista uhkuvaa hienojen hajuvesien tuoksua, ja selvää oli, että nämä vaatteet eivät vielä koskaan olleet hivelleet minkään naisen jäseniä.
Ne olivat hänen — kaikki tyynni. Ja niitten arvo hänen oli merkittävä monella, monella numerolla.
Hän oli niin syventynyt tutkisteluihinsa, että ei nähnyt eikä kuullut hyttiin astunutta nuorta belgialaista.
Ambroise Vilmart oli hyvin kalpea, aivan kuin mies, joka on tavannut kohtalonsa ja vaatii sitä voittosille.