— Sopivatko? hän kysyi.
Pikku näyttelijätär säpsähti. Hänen kätensä haparoivat pitkin arkkua, ikäänkuin hän tahtoisi puolustaa sitä hyökkääjältä… Mutta hän malttoi pian mielensä.
— Vai niin, tekö se olette, hän sanoi, heittäen belgialaiseen nopean, tutkivan katseen. Hän oli nähnyt tuon ilmeen miehen silmissä ennenkin — sen epätoivoisen uhman, joka on niillä, jotka uskaltavat yrittää kuolemanhyppyä.
— Olen teille hyvin kiitollinen, hän jatkoi ystävällisellä äänellä. Hän tahtoi voittaa aikaa ja tavalla taikka toisella torjua nuoren miehen raivokkaan tunkeilevaisuuden… Mutta en tiedä, voinko ottaa vastaan teiltä kaikkea tätä.
Belgialainen näytti tyytymättömältä.
— Tehän olette loukkaantunut niistä, hän sanoi lyhyesti.
Neito nyökkäsi ja nousi pystyyn. Luonnollisesti hän ei koskaan ollut aikonut antautua mihinkään siveellisiin epäröimisiin arkun sisällöstä. Mutta hän tiesi, että tuommoinen pieni vastarinta vaatetti häntä.
— Haluaisin kernaasti, jos se käy päinsä, ottaa toisen puvun päivälliselle, hän lausui ystävällisesti — hyvin mielissään siitä, että oli keksinyt tämän keinon päästäkseen eroon työläästä ihailijasta.
Mutta Ambroise Vilmart ei liikahtanut. Hänessä virtasi äitinsä vakava veri, ja hän oli niitä miehiä, jotka noudattavat päätöstään katsomatta oikeaan tai vasempaan.
— Teidän täytyy suoda minulle muutamia minuutteja, miss Lyall, hän virkkoi kulmiaan rypistäen.