— Ei tietysti, hän huudahti. Mutta eikö aparaattiasi voida vahingoittaa — tavalla taikka toisella?
Ambroisen onnellinen hymy oli palannut takaisin. Ednan osanotto mairitteli häntä.
— Sinä osaat aina paikalle, rakkaani, hän alkoi innokkaasti. On eräs menetelmä jolla voi tehdä tyhjiksi minun magnetisäteily-järjestelmäni vaikutukset, hän sanoi. Ja jos vihollinen saa sen selville, niin koko aparaatti on hyödytön.
Edna olisi tahtonut kysyä, minkälainen se menetelmä oli. Mutta hän ei uskaltanut. Siihen sijaan hän nousi varpailleen ja suipisti huulensa suuteloon.
Ambroise sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä intohimoisesti.
— Kuinka taitava sinä olet, Edna sanoi, irtautuen hänen syleilystään. En minä olisi koskaan uskonut joutuvani naimisiin niin suuren ja nerokkaan keksijän kanssa. Rakas Ambroise, oma rakkaani.
Mies kumartui hänen ylitseen.
— Näinä päivät ovat olleet elämäni onnellisimmat, hän kuiskasi. Alussa minä luulin, että sinä et välittäisi minusta. Olinpa välistä näkevinäni silmistäsi pelkoa ja, mikä pahempi, inhoa. Mutta nyt tunnen itseni iloiseksi. Sinä olet niin kaunis, että sinä et voi valehdella. Sinun suutelosi ei valehtele, hyväilysi ei valehtele. Kuinka minä sinua rakastan!
* * * * *
Samana yönä Ambroise Vilmart äkkiä heräsi. Hän kuuli vierestään kuivaa, raskasta rykimistä.