XXVII.
OLI TÄHTIKIRKAS TOUKOKUUN YÖ.
Maassa oli kevyt sumu, mutta taivas oli selkeä ja kirkas.
Ranskan rannikolle hiipi pieni kalastajalaiva. Ympärillä pauhasivat mainingit, mutta peräsimessä oleva mies näytti tuntevan tehtävänsä. Merituuli oli pirteä ja tasainen, kulettaen laivaa kovaa vauhtia loivaa maata kohti. Majakkalyhty loisti himmeästi eräässä niemenkäressä. Pienessä laivassa ei puhuttu mitään. Pimeänä ja salaperäisenä se liukui rannikon vaarallisten särkkien yli.
Peräsinhuoneen synkkä olento oli äkkiä noussut.
— Nyt ajamme matalikkoon, hän kuiskasi. Pitäkää varanne!
Vene heilahti nopeasti koillista kohti ja laski suoraan maalle. Pitkät mainingit löivät sitä eteenpäin, laineitten kohinan kaikuessa sen ympärillä ja kasvaessa vähitellen raskaaksi, valittavaksi pauhuksi.
Mutta laiva oli nähtävästi turvallisessa uomassa, ja kaukaa maalta vilkkuivat köyhän kaupungin niukat valot. Pientä kalastajalaivaa ei kuitenkaan näyttänyt haluttavan mennä valojen piiriin — ei pienen majakan eikä satamavalojen. Se pysytteli lahden eteläpuolella, suunnaten pientä kurjaa valoa kohti, joka vilkkui jostakin rantamökistä.
Muutamia minuutteja myöhemmin laiva törmäsi hiekkasärkälle, pysähtyen muutamien metrien päähän rannasta.
Perämies nousi seisomaan.