— Jos…? — kertasi paroonitar kevyt huolestuneisuus äänessä. — Mitä te tarkoitatte? Onko vaara lähellä? No, puhukaa sitten, mies!
— Laiva, joka kulkee 28 jalkaa syvässä, on aina vaarassa tällaisella säällä, kun ei näe omaa kättänsäkään, — vastasi Bratt terävästi. — Minä en tahdo kuitenkaan tungetella. Voitte tulla yksinkin toimeen.
Hän vaikeni äkkiä. Valtava jyrinä kajahti aivan heidän välittömässä läheisyydessään. Se kuulosti kanuunanlaukaukselta, jolla oli pitkä kajahteleva ääniaalto perässään. Äänekkäitä kauhunhuutoja kuului peräkannelta…
— Mitä se oli — voi Jumala — mitä se oli? — mutisi nuori tyttö kalpein huulin.
— Joutavia, — vastasi Bratt. — Jäätikkö tuolla lahden sisässä on poikinut. Se on jokapäiväinen ilmiö täälläpäin. Joku suuri jäämöhkäle on irtaantunut jäävyörystä ja pudonnut mereen. Nyt voimme vyöryaallosta laskea, kuinka kaukana olemme rannasta…
Hän ei ollut vielä lausunut viimeistä sanaa, ennenkuin valtava aalto syöksi "Victorian" leveitä kylkiä vastaan. Suuri laiva kohosi hieman puristuksen vaikutuksesta, mutta kulki järkähtämättä edelleen.
— Me olemme aivan likellä maata, — huusi Bratt. — Virralla on täällä kuuden solmun vauhti, ja se ajaa meidät jollekin karille… Kuulkaa! .. sanoi hän kuunnellen. — Kuulkaa, kuinka tuolla kohisee!
— Tiukasti oikealle! — karjui hän keuhkojensa täydellä voimalla komentosillalle päin.
Siellähän ymmärrettiin selvästikin, mikä vaara uhkasi. Laiva kallistui hieman ja viilsi suuressa kaaressa ulospäin.
— Selvittäkää ankkurit, — huusi kapteeni megafooniin. — Tarkastakaa luotia!