Kattilat olivat räjähtäneet ja "Victoria" revennyt kahtia.
Jyrinä kieri sumupilvien välissä tuhannesti kajahdellen jäävyöryistä ja tuntureista, ja voimakas ilmanpaine oli hetkeksi päästävinään vilauksen aurinkoa laivahylylle. Ylväs höyrylaiva oli repeytynyt palasiksi. Se oli ampunut viimeiset tervehdyslaukauksensa.
Pitkin laivan laitoja oli huiskin haiskin ruumiita, koneenkäyttäjien ja lämmittäjien veriset ja palaneet hahmot roikkuivat kiinni rikkirevityssä rungossa. Kauimpana perässä, ylimmällä kannella, istui yksinäinen nainen ja repi mielipuolena vaatteitaan. Hän levitti kätensä ja hänen käheä äänensä hoki yhä uudelleen erään ranskalaisen runon katkelmaa.
Se oli ranskalainen näyttelijätär, joka puolialastonna ja hulluna yhä lausui Musset'n jäähyväislaulua rakkaudelleen. Pikimusta tukka aaltoili kellertävillä hartioilla ja paljaalla rinnalla, mustien silmien tuijottaessa kuvitelluille katsojapaikoille ja ammattimaisen taiteilijahymyn väreillessä punaisilla huulilla… Naisraukka! Hän oli jälleen rakkaassa Ranskassaan. Hän seisoi näyttämöllä Voltairen talossa ja oli kuoleva murhenäytelmän viimeisessä näytöksessä…
Ylpeällä hymyllä otti hän päältään loputkin vaatteistaan — vielä viimeinen viittaus taivasta kohti, ja sitten hän hyppäsi ikuiseen sumuun…
Ja hiljaisuus laskeutui "Victorian" kuolonretken yli.
Mutta kuulkaapa — mitä se oli?
Rannikolta kuului kuin heikko keskeytymätön kuiske. Oliko se jäätikön ikuista suhinaa? Vai oliko se kaukaisen ihmisjoukon mutinaa — kuolleitten äänettömiä lauluja kuolon virralla?