Sumu oli suorittanut loppuun hävitystyönsä nyt, kun "Victoria" rikkirevittynä ja pahoinpideltynä laskeutui lepoon Huippuvuorten vedenalaisen saariston teräville kallioille. Sillä ei ollut enää mitään tehtävää. Muutama minuutti haaksirikon jälkeen tuli pohjoistuuli ja lakaisi meren puhtaaksi.
Aurinko heitti säälimättömiä säteitään kuoleman hävityksiin, tavaten vain ne ainoat elolliset olennot, jotka kuin Jumalan ihmeestä olivat pelastuneet tuhosta.
Kun "Victorian" keula sukelsi mereen, huuhtoutuivat paroonitar von Heffner ja Jörgen Bratt yli kaiteen. Se pelasti heidät molemmat laivan räjähdyksestä. Mutta meri tuntui olevan yhtä säälimätön kuin sumukin. Vesi oli jääkylmää, ja pikku paroonitar risti alistuvasti sormensa ja sulki silmänsä. Hän kadotti tajunsa.
Bratt oli kuitenkin mies, joka ei hellittänyt niin vähällä. Hän tarttui pitkään vihreään huntuun, jonka tyttö oli kietonut päänsä ympäri, ja pujotti sen tainnoksissa olevan käsivarsien alitse. Sitten hän sitoi sen rintansa ympäri ja alkoi uida pitkin ottein kohti sohisevaa jäävyöryä.
Juuri silloin sumu keveni ja näytti uimarille pitkän hietarannan muutamien satojen kyynärien päässä karien sisäpuolella. Toisissa olosuhteissa olisi Jörgen Bratt voinut uida useita kilometrejä väsymättä, mutta tämä uimamatka jäävedessä, kuorma selässä, vaati koko hänen jäykän voimansa ja sitkeän tarmonsa. Taakka kävi yhä raskaammaksi, vaatteet liimautuivat kiinni ruumiiseen, ja hänen täytyi uida pitkät matkat pää veden alla päästäkseen eteenpäin. Voimakas virta vielä pitensi välimatkaa maihin.
Äkkiä hän huomasi, että nuori nainen heräsi tainnoksista. Hän tunsi, kuinka paroonitar nosti päätään hänen olaltaan, kuuli hänen hiljaisen kauhunhuudahduksensa, kun asema hänelle selvisi. Se oli kuin pienen linnun piipatus.
Jörgen Bratt pysähtyi hetkeksi, irrotti huntua ja hengähti syvään.
— Osaatteko uida, neiti? —- kysyi hän puoleksi kääntyneenä seuralaiseensa päin.
— Osaan, — vastasi toinen. — Koko ruumis tuntuu vain niin kankealta ja aralta.
— Koettakaa, voitteko liikuttaa jäseniä.