Nuo kolme miestä kokosivat mukaansa puunkappaleita ja sälöjä, joita oli heidän ympärillään. Ne puut olivat tehneet pitkän matkan Siperian suurten jokien suilta saakka. Ja veden valuessa haaksirikkoisista ja polvien väristessä kylmyydestä ja väsymyksestä kulkivat he hitaasti pitkin pitkää hiekkarantaa ja astuivat mahtavan jäätikön juurelle, joka laski teräksensinisen kypäränsä tunturin päälaelle.

He eivät puhuneet sanaakaan. Oli kuin hiljaisuus olisi heitä painanut.
Ja heidän jäljissään kulki epätoivo.

VI.

"MINÄ OLEN UPSEERIN TYTÄR".

Pieni venäläismaja oli melkein näkymätön, se kun oli sammaleen peitossa.

Nähtävästikään ei ainoankaan ihmisen jalka ollut sinne astunut senjälkeen, kun venäläiset pyyntimiehet runsaasti puolitoista vuosisataa sitten olivat Jäämereltä lähteneet.

Maja oli rakennettu paksuista hirsistä. Se oli 14 jalkaa pitkä, 10 jalkaa leveä ja 6 jalkaa korkea. Aivan maan rajassa oli kaksi ikkuna-aukkoa. Katto oli tasainen ja peitetty paksulla maakerroksella ja suurilla kivillä.

Eräälle seinustalle oli muurattu tulisija ja siihen leivinuuni. Pohjoissivulla oli pieni eteinen, jossa oli ovi idästä päin. Se oli majan sisäänkäynti ja osaksi se myös valaisi sitä.

Puupatsaassa oven yläpuolella, joka oli lohjennut saranoiltaan, oli kirjoitus venäjäksi: "Sija isba staroverska" (Tämä tupa on vanhauskolainen). Ja ovikamaran alapuolelle oli veitsellä tai taltalla hakattu nimi: Jeremias Ottamkow.

Professori Marmont katsahti hämmästyneenä ympärilleen.