— Agardh Bay! — toisti professori, ja heikko puna nousi hänen kalpeille poskilleen. — Minähän pyysin kapteenia muuttamaan suuntaa. Kaikki tyyni on minun syyni… Kuinka voin enää katsoa lähimmäisiäni silmiin?… Minun on syy… Ja jäätikkö tuolla?
— Se on juuri Rabotin jäätikkö.
Professori hymyili surullisesti.
— Vai niin, sekö se on? — kuiskasi hän itsekseen. — Rabotin jäätikkö! Sitä tietä on saatavana muuan suurimmista tieteeni voitoista. Mutta mitä se on maksanut!
— Te unohdatte jotakin, herra professori, — huomautti Bratt. — Unohdatte, että olemme ajautuneet maihin ilman muonaa, aseita ja polttoaineita. Huippuvuoret eivät anna meille mitään. Syksy on jo pitkälle kulunut ja tie Jäävuonolle kulkee noiden jäätiköiden yli. Kova lumipyry — ja me olemme suljetut tänne kuin rotat loukkuun, jos ei joku pyyntialus tänne eksyisi… Vältyimme hukkumasta "Victorian" mukana, mutta Herra ties, eikö se olisi ollut parempi kuin nähdä nälkää ja kuolla viluun täällä jäätiköillä.
Jääluotsi kohautti hartioitaan.
— Niiden meistä, jotka voivat, — sanoi hän, — täytyy kiivetä tunturin yli Sassen Bay'hin. Se on enintäin neljän päivän marssi. Viimeinen matkailijalaiva tulee noin viikon kuluttua —- kapteeni kyllä lähettää apua meille, jotka jäämme tänne, jos se vain ei tapahdu liian myöhään… Pikku paroonitar raukka, — mutisi hän nähdessään pienen hennon olennon juoksevan edestakaisin auringonpaisteessa.
Bratt seurasi hänen katsettaan.
— Meillä on yksi mahdollisuus, — sanoi hän päättävästi. — Ja sitä meidän täytyy heti yrittää. Onko näillä seuduin mitään taloa?
— Toisella puolen lahtea on pieni viheliäinen venäläismaja, — vastasi Johnsen. — Se on pieni ja matala, mutta se suojaa tuulelta ja pahalta säältä. Ja tällä rannalla on runsaasti ajopuita.