— Tuntuuko paremmalta nyt? — kysyi hän.
— Jalkoja pistelee niin ilkeästi, — vastasi Frida.
— Mainiota! — mutisi Bratt. — Silloin juoksemme kerran vielä, kunnes olette aivan lämminnyt. Lupaatteko liikutella itseänne, kunnes koko ruumista polttaa?
— No niin, hyvä on!
Bratt kiirehti takaisin rantaan. Eräs mies kahlasi maihin vetäen puolikuollutta olentoa perässään. Se oli jääluotsi, joka matkalla oli löytänyt ranskalaisen professorin ajelehtimasta pelastusvyön varassa.
— Olemmeko me ainoat? — kysyi luotsi alakuloisesti ja viittasi ylöspäin, missä paroonitar juoksi edestakaisin auringonpaisteessa. — Me neljä… neljästäsadasta. Enkä minä ole suuren arvoinen, — lisäsi hän väsyneesti. — Olen saanut jonkin sisällisen vamman, joka vie voimat. Räjähdys heitti minut selälleni erästä taavettia vastaan. Ei tässä kauvaa kestä, ennenkuin tulen aivan rammaksi… Olen välttänyt kuoleman, mutta pian se tulee minua taas hakemaan… Muuten, se on yhdentekevää. En juuri tahdo palata Tromsöhön, kun tällainen häpeä sattui. — Ja hän viittasi ulospäin, missä "Victorian" harvat jäännökset nyt pistäytyivät esiin sumusta.
Bratt oli hieromassa professorin vanhoja jäseniä eikä kestänytkään kauvaa, ennenkuin tämä vilkas mies oli jalkeilla. Hänen pitkä tukkansa oli tarttunut kiinni soikeaan päähän, ja ruskeat silmät katselivat kysymysmerkkeinä hänen kalpeista ja älykkäistä kasvoistaan.
— Missä me olemme? — kysyi hän ja veti syvään henkeä.
Jääluotsi katsahti ympärilleen.
— Me olemme perillä, — sanoi hän ja hymyili katkerasti. — Tämä on Agardh Bay. Viisikymmentä metriä pohjoisemmaksi — ja kaikki olisi käynyt hyvin. Virta oli tänään liian vahva. Se ajoi meidät kareille.