— Minä en jaksa sitä ajatella, — vastasi hän. — Onko tosiaankin totta, että he ovat kuolleet kaikki tyyni, paitsi me neljä. Ja mistä me saamme ruokaa? Sitä minä en ymmärrä — täällähän ei ole mitään elollista — voi, mikä kauhea maa tämä on! — Hän peitti kasvot käsiinsä ja nyyhkytti.
Bratt kumartui hänen puoleensa.
— Ei maksa vaivaa heittäytyä toivottomaksi. Meitä on kolme miestä, jotka koetamme auttaa teitä täältä. Te ette saa heittää toivoa. Te ette saa lamauttaa meidän rohkeuttamme.
Paroonitar nousi nopeasti ja heitti päätään taaksepäin.
— Minä olen upseerin tytär, — sanoi hän ylpeästi. — Te ette enää saa nähdä minun itkevän. Isäni oli mukana sekä Sadowassa että Sedanissa — hän ei tiedä, mitä pelko on. Mutta teidän tulee muistaa, että minähän olen ainoastaan nainen, turvaton nainen.
— Te erehdytte, — vastasi Bratt lämpimästi. — Tuolla majassa ei ole ainoatakaan miestä, joka ei olisi valmis uhraamaan henkeään teidän tähtenne. Te olette yhtä hyvässä turvassa kuin isänne talossa. Luottakaa siihen… Tulkaa nyt, — lisäsi hän. — Saamme ryhtyä heti siihen, mitä on tehtävä. Te olette upseerin tytär, sanoitte… Hyvä, silloin tiedätte, mitä kuri on. Ja täällä teidän on toteltava määräyksiä.
Hän kääntyi odottamatta toisen vastausta ja kulki nopeasti majaa kohti. Paroonitar puri huultaan ja katsahti kookkaan miehen jälkeen, joka kulki alaspäin märissä vaatteissaan.
Sitten hän seurasi pää kumarassa… ja pian senjälkeen hän seisoi yhdessä toisten kanssa leimuavan valkean ääressä.
— Rakas lapseni, — sanoi professori. — Kuinka julma onkaan kohtalo! Minuun nähden ei ole mitään vaaraa. Minä olen saanut osani elämästä, mutta että te, joka olette nuori, reipas ja elämänhaluinen…
Frida hymyili.