— No mutta herra professori, — sanoi hän teennäisen iloisesti. — Mehän olemme toivomustemme perillä. Ja professorinhan piti antaa sille jäävyörylle minun nimeni.
Professori tuijotti häneen hämmästyneenä. Sitten hänen katseensa äkkiä kirkastui.
— Oh — te olette hurmaava! — sanoi hän ihaillen. — Kuinka reipas te olette! Itse Jumalan lähettämä auringonsäde!
— Voi, minä olen varmaan kauhean näköinen! — huudahti Frida ja sipaisi hiuksiaan. — Eikö täällä ole kampaa eikä kuvastinta…? — Hän keskeytti äkkiä ja sävähti tulipunaiseksi kohdatessaan Brattin vakavat silmät.
— Te saatte yksin pitää majaa hallussanne puoli tuntia, — sanoi Bratt. — Meillä on jotakin toimittamista alhaalla lahdessa. Neuvon teitä riisuutumaan ja antamaan vaatteiden kuivaa tulen ääressä. On tärkeätä, että kaikki pitävät itsensä niin terveinä kuin mahdollista. Te olette täällä turvassa ja noiden luukkujen kautta tuolla voitte nähdä meidät.
Frida nyökkäsi nöyrästi.
— Teen niinkuin sanotte. Mutta onko luvallista kysyä, mihin nyt aiotte ryhtyä?
Bratt mietti hetken.
— Te olette urhoollinen, nuori neiti, — sanoi hän suoraan. — Ja kestätte kyllä kuulla totuuden… Katsokaahan… Tällä puolen Huippuvuoria on vain vähän hengenpitimiä. Ja vaikka peurat joskus eksyisivätkin tänne, niin ei meillä ole mitään asetta. Emme voi kuristaa niitä pelkin käsin… Meidän ainoa toivomme on "Victorian" hylky. Meidän täytyy päästä sinne tavalla tai toisella, ennenkuin myrsky tai virta kuljettaa sen pois karilta. Laiva on pilalla, mutta siellä on vielä paljon, mikä voi auttaa meitä pysymään hengissä. Ennen kaikkea ruokavaroja ja aseita. Sää ei ole varma. Voimme saada pohjoismyrskyn milloin hyvänsä. Sentähden täytyy meidän kiirehtiä.
— Mutta mitenkä sinne pääsette? — kysyi Frida huolestuneena.