— Samalla tavalla kuin sieltä tulinkin, — vastasi Bratt maltittomasti ja kääntyi mennäkseen…
— Viipykää silmänräpäys, — pyysi Frida liikuttavasti. — Te pidätte minua varmaankin kauhean kiittämättömänä — hyödyttömänä, hemmoteltuna lapsena. Ja sehän minä olenkin. Mutta ennenkuin menette vaaralliseen tehtäväänne, tahdon kiittää teitä siitä, että olette pelastanut henkeni.
Bratt lensi tulipunaiseksi. Koko hänen varmuutensa oli poissa. Hän yritti sanoa jotakin… Sitten hän kiiruhti toisten perässä alas rantaan.
Pikku paroonitar katsoi kauvan hänen jälkeensä.
Sitten hän alkoi hitaasti riisuutua silloin tällöin katsahtaen huolestuneesti merelle. Ja samassa hetkessä, kun hän veti päältään pitsireunaisen paitansa, näki hän alastoman miehen heittäytyvän veteen uloimmalta niemekkeellä ja reippain vedoin uivan ulospäin.
VII.
VIIMEINEN KEINO.
— Mitä teillä on tuossa peltirasiassa? — kysyi professori, heidän seistessään alhaalla niemekkeellä. — Minusta se haisee niin hitosti.
— Se on valaanöljyä sieltä majan tynnyristä, ja sillä on aihetta hieman haista, se kun on pian 190 vuoden vanhaa.
— Ette suinkaan aio sitä juoda? — huudahti professori kauhistuneena.