Professori huusi ihastuksesta, kun vene laski maihin. Hän kahlasi veteen ja auttoi Brattia vetämään ylen lastattua venettä hiekalle ja hänen gallialainen innostuksensa kasvoi, kun hän näki kallisarvoisen lastin.
Hän syleili norjalaista, hyppeli edestakaisin rannalla, repi taiteilijakiharoitaan, nauroi ja itki.
— Nyt te paranette,— sanoi hän Johnsenille. — Joko tahdotte tai ette. Me tulemme elämään kuin kreivit tässä Rabotin jäätikön juurella. Viikon kuluttua olemme Jäävuonossa ja kuukauden päästä kotona.
Jääluotsi nousi vaivaloisesti.
— No, no, — sanoi hän yrittäen hymyillä. — Ei se niin pian käy.
Saamme ensin pitää huolta siitä, että ruokavarat saadaan maihin, muuten
syö myrsky ne meiltä. Jollen erehdy, on noissa pilvissä tuolla lunta.
Ja silloin…
Bratt katsoi häneen kysyvästi.
— Mitä tarkoitatte?
— Silloin emme voi päästä Sassen Bayhin, — kuiskasi hän. — Meidän on pakko talvehtia täällä tai panna henkemme alttiiksi veneessä.
Professori ei kuullut mitään. Hän oli innokkaassa puuhassa kantaen ruokavaroja tupaan. Hän hyräili erästä laulua, joka ei sopinut maailmankuululle professorille.
Pikku paroonitar oli heitä vastaanottamassa. Hän ihan säteili. Hänen vaatteensa olivat kuivaneet, ja hän oli laittanut kuntoon tukkansa ja koko reippaan olentonsa. Ei olisi ikimaailmassa voinut aavistaa, että tämä nuori neitonen, hieno puna poskilla, oli muutamia tuntia sitten taistellut kuoleman kanssa jäämeressä.