Pikku Frida von Heffner ei tosin ollut niin iloinen ja toivorikas kuin hän oli olevinaan. Tuska ja tuntemattomien vaarojen pelko tässä elottomassa seudussa kidutti hänen sydäntään. Mutta hän oli päättänyt olla rohkea ja reipas onnettomuudessa ja olla lamauttamatta toisten rohkeutta naiskyynelillä.
— Tässä tuomme "Victorian" koko ruokavaraston, — huusi professori ja heilutti Hampurin-liikkiötä ilmassa. — Nyt ei ole enää mitään vaaraa.
— Voi, millaisen illallisen saamme, — sanoi pikku paroonitar tyytyväisenä. — Minä kyllä tunnen tuon liikkiön. Onpa tosiaankin onni, että olette saaneet mukaanne ymmärtäväisen naisihmisen, joka osaa laittaa ruokaa.
Pieni venäläismaja täyttyi pian laivan kaikista hyvistä tavaroista, ja pikku Frida päästi ilohuudon, kun hänen matkalaukkunsa näyttäytyi oven sisäpuolella ja suuri läjä peittoja ja pieluksia tuli kohta perässä.
Mutta kun viimeinen laatikko kannettiin lahonneen oven sisäpuolelle ja luukut oli tarkasti tukittu, tulivat ensimäiset oikulliset lumihiutaleet lentäen keskelle lyhyttä napamaiden kesää.
Ne kantoi maihin pahin myrsky, mikä koskaan on Huippuvuorilla raivonnut.
Ja lumi hautasi yhtenä ainoana yönä kesän. Se täytti kauhulla koko maan, se pakotti matkailijalaivat kääntymään takaisin Karhusaaren kohdalla ja tuhosi yhdessä ainoassa viikossa kaiken sen kauneuden, mikä voi versoa hiljaisen, valkoisen kuoleman keskellä.
Se oli Huippuvuorten kovaonninen kesä — kaukaiselta, karulta saarimaalta levisi pelko, joka levottomuuden leveillä lokinsiivillä lensi yli koko maailman.