— Kuulkaa, sanoi hän. — Nyt se ulvoo tuolla ulkona!
Bratt nousi. — Te olette sairas, Johnsen, — sanoi hän lempeästi. —
Teillä on kuume!
Luotsi kumartui eteenpäin. — Ei, — sanoi hän. — Minä en erehdy.
Siellä se on taas — kuulkaa!
Ja tosiaankin! Kaukaa kuului koiran heikko, surkea haukunta. Se oli kuin kuolevan eläimen avunhuuto. Pikku paroonitar tarttui vaistomaisesti Brattia käsivarteen.
— Tämä on hirveätä, — kuiskasi hän. — Mitä me teemme?
— Saadaanpa katsoa tuota elukkaa, — vastasi norjalainen hymyillen väkinäisesti. — Jos siinä on vielä pikkusenkin henkeä, voimme tarjota sille päivällistä.
Hän tarttui kivääriinsä ja ryntäsi ulos majasta muut kintereillä. —
Nyt kuului ääni selvemmin. Se tuli ylhäältä jäävyöryltä. Ja kas tuolla!
Kaukana jäävyöryn äärimmäisellä reunalla laahasi itseään valkoinen eläin eteenpäin lumessa, tehden epätoivoisia hyppyjä ja vierähti jäänreunan yli kyynäränsyvyiseen lumeen. Bratt oli jo kiirehtinyt eläimen avuksi. Se ei ollut mikään satueläin, vaan jättiläismäinen eskimokoira.
Norjalainen oli jo ottanut sen syliinsä ja kantoi sen majalle. Vahva eläin oli selvästi lopen väsynyt nälästä ja rasituksista. Sen jalat olivat verisiä haavoista, ja suuri kaulanauha roikkui väljänä paksulla kaulalla. Bratt laski koiran varovasti tulen eteen. Se jäi makaamaan liikkumatta, ainoastaan sen kauniit ruskeat silmät harhailivat toisesta toiseen.