— Minä en ole pessyt itseäni tänään, — mutisi hän syyllisen näköisenä ja pyyhki kasvojaan hunnullaan.
— Onnittelen, — vastasi Bratt. — Meidän tulee kyllä pakko tottua siihen, ettei välitetä ulkonäöstämme. Kun taistelee henkensä puolesta, ei nokipilkku nenän päässä tunnu miltään. Kun Nansen palasi viimeiseltä napamatkaltaan, voitiin hänestä raaputtaa likaa veitsellä. Mutta emmekö kaataisi itsellemme pikarillista olutta nyt päivälliseksi?
— Bravo, — huusi professori. — Ja pieni havanna ruuan päälle, neidin luvalla. Oh, elämä on ihanaa, vaikkapa 78:lla leveysasteella. Allons diner!
Höyryävä lihasoppa hälvensi kaiken surullisuuden. Istuttiin tuttavallisessa ryhmässä lainaten veistä ja kahvelia toisiltaan, ja niin katosivat vähitellen kaikki nuo kahdeksan annosta. Olut oli erinomaista ja yhtä raikasta kuin se, jota saadaan Pschorr'in kellarista Münchenissä, ja oikean Bock-sikaarin ihmeellinen tuoksu sekoittui pieneen Philip Morrikseen, joka löydettiin eräästä piilonurkasta nuoren neidin laukusta.
Ja elämänilon sininen savu lainehti Ottamkovin tuvassa, se kiemurteli pitkinä kiehkuroina matalan katon alla. Se antoi toivoa ja unelmia, se laskeusi kuin unohduksen vaippa mielten yli, jotka olivat epätoivon kynnyksellä.
Ja heidän silmiensä eteen nousi kuvia niiltä ajoilta, jolloin
Ottamkovin miehet näkivät viimeisenkin muuttolinnun katoavan
Agardh-niemen taakse ensimäisten lumihiutaleiden ennustaessa pitkää
hirveätä talvea.
Jääluotsi katkaisi ensiksi tämän ihmeellisen äänettömyyden.
— Täällä he istuivat, — sanoi hän syvällä äänellä. — Tämän saman tulen ympärillä, saman pöydän ääressä, nuo Arkangelin pyyntimiesraukat. He olivat kalpeita, laihtuneita miehiä tyhjine kiillottomine silmineen, istuen nokimustassa tuvassa savuavan hylkeenrasvalampun valaistuksessa pimeyden kaartuessa kaikkialla heidän ympärillään. He kävivät alakuloisiksi, veltoiksi ja väsyneiksi, he taistelivat vastaan parhaansa mukaan. Niin, täällä he istuivat ja tekivät köyteen solmuja saadakseen työtä niiden aukomisesta. He ratkoivat neulokset nahkaturkeistaan, jotta olisi työtä niiden neulomisesta jälleen kiinni. He vartioivat toisiaan yötä päivää, ettei kerpukki saisi ketään valtaansa. Jos joku nukkui hyvin kaksi kertaa peräkkäin, silloin tiedettiin, ettei kerpukki ollut kaukana. Niin he ratkoivat ja tekivät solmuja vapisevin käsin, jottei uneliaisuus veisi heistä voittoa, keskeytymättä ja lepäämättä.
— Niin, täällä he istuivat… Ja toisinaan he kuulivat kuin ulvontaa kaukaa! Se on Huippuvuorten koira, kuiskasivat he. He uskoivat tähän ihme-elukkaan, jolla oli muka asuinpaikkansa kaukana Edge Islandilla. Se suhahti tuulen lailla yli aallonharjojen, se joi pyyntimiesten paloviinan ja lähetti kerpukin heidän kimppuunsa. Ja kun sitten…
Jääluotsi vaikeni, ja hänen kuumesairaat silmänsä tuijottivat toisten kalpeisiin kasvoihin.