— Se riippuu siitä, miltä kannalta asian ottaa, — mutisi Bratt. —
Olette kai nähnyt, että "Victoria" on yöllä hävinnyt?
— Ja mikä on pahempaa, hurmaava paroonitar, — jatkoi professori kalisevin hampain, — meri on paiskannut veneemme niin ankarasti kalliota vastaan, että koko sivu on murskana. Sitä ei voi enää käyttää. Nyt olemme suljetut tähän kirottuun Agardh-lahteen kuin rotat loukkuun. Voimme vain jyrsiä silavaa jonkin aikaa ja sitten kuolla…
— Lorua! — sanoi Bratt tuimasti. — Se nyt vielä puuttuisi, että panisimme pitkäksemme kuollaksemme tässä vaivaisessa maankolkassa. Vaikka meidän olisikin pakko talvehtia täällä, niin kyllä me selviämme. Täytyy vain pysyä pirteinä… ja kas vain tuota… siinähän meillä on ruusuja, — lisäsi hän liikutettuna.
— Ruusuja! — huudahti professori. — Jumala auttakoon, eikö nyt olla ihan Ranskassa? Mitä sitten valitamme? Voi, taivaan luoja, kuinka tämä on hauskaa! Minä pysyisin täällä totisesti koko elämäni. Ja lisäksi tuo tuoksu kastrullista!
— Se on lihalientä ja tuoretta lihaa, — sanoi luotsi. — Kahdeksan annosta. Ne tarvitaan. Minä puolestani olen nälkäinen kuin jääkarhu tammipakkasella.
Paroonitar katseli hämmästyneenä vuoroin toista, vuoroin toista. Hän ei tiennyt, pitikö hänen nauraa vai itkeä, mutta professori oli viehättävä. Hänen äkillinen alakuloisuutensa oli haihtunut.
— Teillä on nokipilkku nenän päässä, korkeasti kunnioitettu ystävätär, — huusi hän ihastuneena: — Todellinen nokipilkku! Sepä vasta pukee teitä!
Paroonitar kävi hohtavan punaiseksi.
— Mitä te sanoitte, nokipilkkuko?
Hänen silmänsä harhailivat epätoivoisesti etsien kuvastinta ja pysähtyivät vesivatiin.