— Voi, jos hänen isänsä tietäisi, kuinka kohtalo piteli pahoin hänen silmäteräänsä kaukana kylmässä, tylyssä pohjolassa, pahalta haisevassa hirsimajassa, missä tuskin voi seistä suorana, yhdessä kolmen vieraan miehen kanssa… Kuinka hänen kävisi, jollei apua tulisi? Sitä ei sietänyt ajatellakaan…
Ja kuitenkin hänestä tuntui hyvältä. Jospa hänellä vain olisi ollut kunnollinen sänky höyhenmatrasseineen ja haahkanuntuvainen tyyny!… Tuliko joku? Hän pisti päänsä esiin ja kuunteli… Ei! Mutta mitä tuo oli? Pienellä laatikolla, joka teki yöpöydän virkaa, näki hän kahden romaanin vieressä valokuvakehyksen. Ja epävarmassa valaistuksessa häämöitti hänelle komeapartaisen miehen kuva. Voi, Jumala, sehän oli hänen oma isänsä!… Hän nousi penkiltä, tarttui valokuvaan molemmin käsin ja suuteli sitä yhä uudestaan kyynelten vieriessä pitkin poskia. Hän tarkasteli rakkaita kasvoja. Kuinka lempeän, kuinka ankaran, kuinka ylpeän näköiset ne olivat! Isän viisas ja luja katse näytti hänelle puhuvan: Pikku Frida, elä ole peloissasi. Meidän kaikkien on suoritettava taistelumme ja koettelemuksemme, jolloin meidän todellinen ihmisarvomme tulee ilmi. Nyt on siis sinun vuorosi etkä saa sukuamme häpäistä!
Frida hypähti vuoteestaan. Isän ääni kuului hänen korvissaan, hän laski valokuvan kädestään ja veti saappaat jalkaansa; sitten hän meni pöydän luo, missä oli vesivati ja pala saippuaa. Vieressä oli valkea paperi, jolle oli kirjoitettu seuraava suppea päiväkäsky: — Laittakaa päivällinen valmiiksi klo 3:ksi. — Ei mitään muuta eikä edes allekirjoitusta. Seinällä riippui kronometri. Se näytti, että kello oli jo puoli kolme, ja hän punastui pelästyksestä. Niinkö kauan hän oli nukkunut? Ja ajattelematta pukuansa hän ryhtyi laittamaan päivällisruokaa.
Kaikki oli asetettu hänelle kuntoon. Puut olivat valmiina tulisijalla, niin että tarvitsi vain sytyttää. Suuri säilykerasia tuoretta lihaa oli pantu esille. Tarvitsi vain kaataa sisällys johonkin kastrulliin. Astiat oli pesty ja pantu paikoilleen. Tupa oli siivottu, ja kun nyt tuli leimahti liedessä, tuntui oikein rattoisalta. Hän tirkisti ulos ovesta ja päästi hämmästyksen huudon. Koko maisema oli kuin toiseksi muuttunut. Kaikki oli hohtavan valkoista meren lyijynharmaata taustaa vasten, ja kalpea, kylmähkö taivas kaareutui yli tämän lohduttoman valkeuden.
Tupa oli melkein lumen peitossa. Mutta läpi mahtavan kinoksen, joka oli kasaantunut tuvan ovea vastaan, oli luotu tie, ja syvät jäljet rantaan päin osoittivat, minne hänen onnettomuustoverinsa olivat suunnanneet kulkunsa. Mutta pienet mustat karit lahden eteläisellä sivulla olivat nyt autioita ja tyhjiä. "Victorian" hylky oli hävinnyt!
Seinällä riippui kiikari. Hän otti sen ja tutki koko itäisen taivaanrannan. Ei, siellä ei ollut jälkeäkään ylpeästä aluksesta. Hän ymmärsi, mikä pettymys sen täytyi olla hänen ystävilleen: hylyssähän oli niin paljon käyttökelpoista.
Ihan rannalla hän huomasi nuo kolme miestä tulossa ylöspäin hanhenmarssissa, nuori norjalainen etunenässä. Luonnollisesti, hänenhän täytyi raivata tietä korkeiden lumikinosten puhki. Niinhän sen laita aina oli. Tuo nuori poika komensi heitä kaikkia, häh ajatteli ja toimi heidän puolestaan. Hän antoi käskyjä — jospa lihaliemi nyt vain ottaisi kiehuakseen! Fridankin oli kova nälkä, saatikka noiden, jotka luultavasti olivat rehkineet ja raastaneet monta tuntia. Hän levitti liinan pöydälle ja haki esille lautaset, joita olikin onneksi kyllin monta eikä lusikoitakaan puuttunut. Olisipa vain ollut vähän useampia veitsiä ja kahveleita siinä muuten niin sisältörikkaassa liinassa, jonka Bratt oli saanut mukaansa "Victorian" pöydältä. Pönttö ranskalaista sinappia ja toinen etikkasäilykkeitä oli kuitenkin pelastettu tuhosta, ja ne hän nyt pani esille, ja sardiinilaatikoiden, makkaran, kylmän linnunpaistin, hyydytetyn ankeriaan ja majoneesien sekä kaiken muun seassa, mikä kiireessä oli sotkettu yhteen, keksi hän äkkiä pienen kukkamaljan ja siinä muutamia puoleksi kuihtuneita ruusuja.
Pikku Frida kalpeni liikutuksesta. Se oli ystävällinen tervehdys sivistyksen taholta, viesti pienestä norjalaisesta kaupungista, jonka he olivat sivuuttaneet noin kahdeksan — kymmenen päivää sitten. — Tämä on kukkien kaupunki, — oli kapteeni Strohmann sanonut, kun suuri korillinen ruusuja heitettiin kannelle laiturilta, — sen nimi on Molde, — lisäsi hän. — Se on paratiisi lumipeitteisten tunturien keskellä.. Hän koki virkistää näitä puoleksi kuihtuneita kukkia, jotka kuitenkin olivat säilyneet erinomaisen hyvin, ja pani maljan pöydälle. Kuinka se loistikaan puolipimeässä huoneessa! Näytti siltä, kuin pieni ujo vieras valoisasta suvesta olisi astunut tupaan ja levittänyt iloa ympärilleen. Frida tuli heti hyvälle tuulelle ja hänen teki mieli kajahuttaa jokin niistä alasaksalaisista kansanlauluista, joita talonpojat lauloivat Heffnerin suuren sukutilan ympärillä Schleswig-Holsteinissa.
Nyt tulivat miehet! Hän kuuli, kuinka he kopistivat lunta saappaistaan ulkopuolella. Frida katsahti ulos ovesta.
— Hyvää huomenta, hyvät herrat, — sanoi hän iloisesti. — Nyt on päivällinen kohta valmis. Keittäjätär on, sen pahempi, nukkunut hiukan liikaa, mutta jos hovimestari tahtoo olla niin ystävällinen ja leikata leipää… Mutta miksi te kaikki olette niin surullisen näköisiä? Onko tapahtunut jotakin vakavaa?