Mutta ulkoa tunki myrskyn ulvonta heidän korviinsa. Tuntui kuin siellä ulkona hämärässä taisteltaisiin mahtavaa taistelua, jossa oli toisella puolen kalpea ja köyhä napamaiden kesä heleine ja puhtaine väreineen ja toisella napaseudun kauhean yön raivoava valta.

Ja tuhannet elämät taivuttivat päänsä kuolemaan. Napaseudun koko kasviston vaaleat sotajoukot!

Siinä oli keltainen saxifraga, purppurarikko, vaaleankeltainen unikko, uhitteleva jääleinikkö ja arktisen kesän muut lapset. — Kaikki piiskasi valkoinen hirmuvaltias kuoliaiksi…

Viimeinenkin hiilos vaimeni tulisijalla, majassa oli menty levolle, paroonitar oli pujahtanut kammioonsa, ja muut jakautuivat penkeille.

Bratt makasi tuijottaen sammuvaan lieteen. Millainen olikaan tämä päivä ollut! Koko hänen ruumiinsa oli pehmitetty pahanpäiväiseksi rasituksissa, ja hän oli perin uupunut, mutta ei voinut nukkua. Hänen silmänsä katselivat uneksien siihen mailmaan, missä satu elää vaarojen ja puutteiden keskellä ja missä onni itää hautojen vaiheilla.

Silloin hän äkkiä kuuli heikkoa ääntä. Se oli kuin sairaan eläimen valitusta. Hän kuunteli.

Nyt se kuului jälleen, mutta tällä kertaa muuttui hiljainen voihkina puolinaiseksi voivotukseksi. Pikku Frida oli kaivanut päänsä tyynyyn ja nyyhkytti.

X.

HUIPPUVUORTEN KOIRA.

Frida nukkui 12 tuntia. Herätessään hän oli yksin tuvassa. Hän veti toisen väliverhon syrjään, ja valoa tuli kahdesta aukosta. Oli selvää, että myrsky oli asettunut. Kylmyys puri häntä kasvoihin, ja hän veti jälleen peitot päänsä yli. Hänen koko ruumiinsa tuntui aralta. Kovat laudat olivat ohuen peitealustan läpi rääkänneet häntä julmasti.