Mutta kun paroonitar ihan omakätisesti laski höyryävän paistinpannun keskelle litteätä kiveä, joka muun puutteessa asetettiin pöydälle, ei kukaan haaksirikkoisista hetkeksikään kaivannut hanhenmaksaa ja hummeria ja kaikkia lämpimiä ruokalajeja suuren matkailijalaivan herkullisen ruokalistan mukaan.
— Hyvät herrat, — sanoi paroonitar juhlallisesti. — Pöytä on katettu. Tahtooko herra professori taluttaa emännän pöytään?
Professori suorastaan kiemurteli sulasta ihastuksesta. Sitten hän kumarsi etelä-ranskalaisella kohteliaisuudella ja tarjosi niiaavalle paroonittarelle käsivartensa.
— Seura suokoon anteeksi, — sanoi arvokas emäntä hymyillen, — ettei pöytäkalusto ole oikein täydellinen. Puuttuu muutamia veitsiä ja kahveleita, eikä kuppeja ole tässä linnassa. Suvaitsevatko herrat juoda teetä laseista paikan perinnäistapojen mukaan? Venäläismajassa saa juoda teetä ainoastaan venäläisellä tavalla. Herra hovimestari, tahdotteko olla ystävällinen ja tarjota teetä, mutta varovasti — jos lasi halkeaa, saatte paikalla eron.
Jääluotsi hymyili. Hänestä oli tullut aivan toinen ihminen viimeisinä tunteina. Tuskat selässä olivat nähtävästi hellittäneet, ja nyt hän tarjosi höyryävää teetä hyvin toimekkaasti.
Professori nauroi kuin lapsi. Hänen suunsa ei ollut hiljaa silmänräpäystäkään.
— Onko professori kotoisin Gascognesta? — kysyi paroonitar hillitäkseen hiukan hänen kaunopuheisuuttaan.
— Kuinka voitte sen tietää? — sanoi oppinut mies ihmeissään. — Tehän arvaatte kaikki. Niinpä kyllä, minä olen gascognelainen. Olen Henrik Navarralaisen, d'Artagnanin ja Edmond Rostandin maanmies, kuuluisa puheliaisuudestani, tunkeilevaisuudestani ja ruokahalustani…
Ja sitten kävi Cyrano de Bergerac'in maanmies paistetun
Hampurin-silavan kimppuun.
Se oli ihmeellinen illallinen. Valkea sammui tulisijassa hitaasti, ja valo kahdesta steariinikynttilästä paksuissa harmaissa kiviruukuissa heitti häilyviä varjoja pitkin matalaa majaa.