Boy oli hänen alituinen seuralaisensa. Tämä oivallinen koira oli tullut hyvin suosituksi. Paroonitar oli hoitanut sitä kuin sairasta lasta, ja pian oli voimakas eläin taas aivan terve, öisin se lojui kuin uskollisin vartiosotilas nuoren neitosen vuoteen edessä, mutta aikaisin aamulla se livisti Brattin kanssa ulos kokoamaan varastoja pitkäksi talveksi. Näillä metsästysretkillä oli siitä arvaamaton hyöty. Sen verenhimoinen mieli, joka oli saattanut reippaan koiran pahaan maineeseen siihen aikaan, kun se oli päällikkönä Wellmanin koiravaljakossa, oli väistynyt hyvin harkitsevan maltin tieltä. Nyt se alkoi harrastaa lintuja. Boylla oli oma tapansa räpäyttää toista silmäänsä, kun riekko oli piiloutunut johonkin paikkaan. Ja sen herra oppi pian ymmärtämään tämän ilmaisutavan.
Kun tuli näkyviin joku hylje, istuutui Boy päättävästi eikä suostunut liikkumaan paikalta heiluttaen vain valkeata häntäänsä.
Ainoastaan kettu herätti siinä metsästysraivon. Sen silmät säkenöivät ja suu vaahtosi, kun siniharmaa napaseudun kettu pisti esiin terävän kuononsa lumettoman läikän takaa. Silloin se ryntäsi kuin tuulispää yli lumen ja jään ja ajoi napamaiden lintuvarkaan perin tarkasti ampumalinjalle. Tällä tavoin Bratt oli kerännyt huomattavan talvivaraston lintuja ja hylkeitä. Professori, joka kaikesta teoreettisesta viisaudestaan huolimatta oli sangen kätevä, oli innokkaassa puuhassa nylkien kettuja ja hylkeitä täydentääkseen jonkun verran puutteellista talvipuvustoa.
Jääluotsi, joka huononi ja heikkeni päivä päivältä, ompeli hylkeennahkavaatteita paroonittarelle.
Tämä huomasi pian, että nykyaikaiset vaatteet eivät ole juuri erittäin kestäviä, kun täytyy tehdä työtä ruuan saamiseksi. Kuukauden kuluttua riippuivat risat hänestä, vaikka hän niitä alinomaa paikkaili ja ompeli. Ja hieno turkistakki oli kylläkin lämmin, mutta mitään vaatetta ei olisi voinut olla epäkäytännöllisempää pitää yllään, kun täytyi liikuskella lumikinoksissa ja rannan pohjattomassa liejussa ja lumisohjossa.
— Saamme kai neuloa teille talvivaatteet, —- sanoi Bratt eräänä päivänä, kun he kahlasivat rannalla hakemassa ajopuita. — Teidän vaatteenne eivät kohta enää pysy koossa ja jos ei teillä olisi ollut ihokasta, olisitte suorastaan joutunut hätään.
— Mutta mistä saan kangasta? Sitäpaitsi ompelen niin huonosti. Toivoisin, että täällä olisi ompelijatar, ja melkein häpeän, kun täytyy näyttäytyä näissä rääsyissä. Ja joka päivä saan uuden repeämän. Se on aivan hirveätä, kun on tottunut… Niin, elkää luulko, että valitan…
— Ei, täällä ei kylläkään ole ompelijatarta, mutta sensijaan mies, joka osaa neuloa. Jääluotsi tekee teille kauniin ja muodikkaan puvun.
— Entä kangas?
— Sen saamme tuolta ulkoa, — ja hän viittasi lahdelle. — Hylkeennahkaa, parasta lajia. Johnsen on valmistanut nahat seitsemästä hylkeestä, jotka olen ampunut näinä viikkoina. Ja pian hän tulee ottamaan mittaa. Mutta luulenpa sentään, että saatte luopua hameista. Niistä tulisi niin kauhean epämukavia enkä totta puhuen ole koskaan kuullut puhuttavan hylkeennahkahameista.