— Kernaasti minun puolestani, — sanoi Frida hymyillen.
— No, älkää olko niin ylimielinen! Eiköhän siellä vain liene joku komea luutnantti, joka…?
— Kenties, — vastasi paroonitar yhä hymyillen.
Bratt nousi reippaasti seisaalle.
— Katsokaa, — sanoi hän, — tuolla jäälohkareella…
Se oli ihmeellinen näky. Kaukana niemen reunalla ajelehti suuri jäälautta. Siellä makasivat mursut kylki kyljessä. Mustat ruumiit loistivat kuutamossa. Ne eivät liikkuneet, mutta kaikki päät olivat kiinteästi suunnatut maata kohti. Tuntui siltä kuin niiden katseet seuraisivat kuollutta jättiläistä, joka monena vuonna oli johtanut heidän matkojaan ja nyt lojui rannalla, sammuneet silmät kääntyneinä pohjoiseen… sitä maailmaa kohti, joka on ihmislapsille saavuttamaton.
XIV.
PITKÄ YÖ.
Ja kylmyys tuli. Se levitti jääpeitteen koko tuvan ympärille, se tunki sisään jokaisesta raostakin terävine jääneuloineen. Toisinaan tuntui kuin ilma olisi liikkumatta ja jäätyisi, ja kuitenkin tupa oli tiivis ja hyvä ja jokainen läpi tukittu, jotta lämpö pysyisi sisällä. Rikkoutuneesta veneestä haaksirikkoiset olivat saaneet runsaasti polttopuita, ja käryävä ihralamppu paloi yötä päivää, veneen kokkanuoraa sen sydämenä. Se täytti huoneen hirveällä hajulla. Mutta siitä ei enää kukaan välittänyt. Savu leijaili raskaana katossa.
Vähitellen kalpeat kasvot peittyivät likakerrokseen, ja hylkeennahkaturkit olivat aikoja sitten kadottaneet luonnollisen värinsä.