— Se osui päähän, ihan silmän viereen.
— Sepä vasta jotakin, — sanoi professori iloisesti. — Nämä luodit ovat todisteena ikäänkuin kahdesta elämänperusteesta. Kaunis Diana on, kuten aina, tähdännyt sydämeen, ja ystävämme Bratt aivoihin.
— Mursu parka! — sanoi Frida. — Katsokaa kuinka kauniit silmät sillä on! Niin lempeät ja levolliset.
— Ja millainen nahka, — mutisi professori. — Luulenpa melkein, ettei veitsi siihen pysty. — Tiedemiehen murha-aseen oli selvästikin vaikea tunkea kovan panssarin läpi.
— Meillä on tosiaankin ollut hyvä onni, — sanoi Bratt. — Tavallinen lyijykuula luiskahtaa tuollaisesta nahasta. Ei muu kuin kunnollinen nikkelikuori voi puhkaista tätä sitkeätä nahkaa, joka on sekä kovempi että paksumpi kuin krokodiilin talja. Meidän täytyy sahata se rikki. Huomenna keitämme ihraa ja ylihuomenna kärytämme ihralamppuja paraamme mukaan.
— Ja sunnuntaina syömme mursupihviä, — huudahti Frida iloisesti. — Tarjotaan kuin villisika torahampaineen ja muine tarpeineen. Siitä tulee juhlallista. Voi, kellä nyt olisi pieni pullollinen Mosel-viiniä!
— Ja muutamia hillottuja öljymarjoja, — mutisi professori. — Se muistuttaisi mieleen taloudenhoitajattareni, joka nyt istuu huoneistossani Vaugirard-kadun varrella ja lukee lehdistä selostusta kuolemastani — yhä uudelleen. Vanha, rakas emännöitsijä piti paljon hillotuista öljymarjoista ja vainajien muistisanoista. Muuten ei, Jumalan kiitos, ole ketään suremassa professori René Marmont-vainajaa.
Frida katseli kaihomielisesti merelle.
— Isä parka, — mutisi hän. — Hänellä ei ollut muita kuin minä. Äiti kuoli, kun olin pieni tyttö. Hän tulee tekemään kaiken voitavansa saadakseen tietoja "Victorian" kohtalosta. Me pidämme toisistamme niin paljon.
— Kukapa ei pitäisi teistä, — sanoi professori liikutettuna. — En ymmärrä, miten nuoret miehet tulevat toimeen siellä Hampurissa, kun ei teitä olekaan enää joulupidoissa. He tulevat pitämään suruharsoa sydämensä ympärillä.