Silloin mursu äkkiä kääntyi. Sen ruskeat, levolliset silmät ylevine ilmeineen tuijottivat kahteen ojennettuun pyssyyn. Sen valkoiset torahampaat ja ulkonevat viikset väkevällä yläleualla ja pyöreä pää muistuttivat Bismarckin bronssipatsasta. Se kohottautui heikoille etujaloilleen.
— Laukaiskaa, — huudahti Bratt, ja kaksi laukausta pamahti melkein yhtaikaa kesken hiljaisuutta.
Mursun pää painui eteenpäin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä koko ruumis vetäytyi kokoon valtavalla, suonenvedon tapaisella ponnistuksella. Se nousi ja syöksyi epävarmoin, horjuvin liikkein merta kohti. Se iski kiinni hampain ja kynsin, se pyöri ja hyppi ja heitteli raskasta ruumistaan kauhealla tarmolla. Mutta eläin oli saanut kuolinhaavan. Se ei voinut enää nostaa päätään. Joka askeleella se vajosi sivulle… Vanha vartija taisteli miehuullisesti väsymystä vastaan, joka oli sen vallannut… Se iski voimattomassa raivossaan syöksyhampaansa jäätyneeseen lumeen ja kaksi verijuovaa sen jäljissä loisti kuin mustat nauhat kelmeässä fosforivalossa.
Sitten se nousi mahtavassa majesteettisuudessaan ja katsoi viimeisen kerran maalle päin. Se näki, kuinka toverit syöksyivät rannalle, maan tömistessä niiden alla. Se kiinnitti kuoleviin silmiinsä komean näyn, kun mahtavat, tummat ruumiit hopeahohtoisen valkovaahdon keskellä sukelsivat jäälohkareiden väliin.
Sitten se kaatui väsyneenä kumoon, ja heikot etujalat levisivät suoraan sivuille. Se avasi suunsa, ja äänettömästi napamaiden jättiläinen vaipui kuolemaan. Ainoastaan sen suuret, ruskeat silmät säilyttivät levollisen ilmeensä. Ne tuijottivat suoraan eteensä, kivuttomasti ijankaikkiseen etäisyyteen…
Frida seisoi kuin huumaantuneena. Muutamina silmänräpäyksinä hän oli tuntenut metsästäjän hurmaavan voitonriemun kiitävän suonissaan. Karhiini tärisi vielä hänen käsissään jännityksestä, pikku ruumis vapisi hylkeennahkaturkissa. Kaikki tuntui hänestä epätodelliselta. Hän tunsi ikäänkuin siirtyneensä toiseen maailmaan. Suuri, kalpea kuu, joka purjehti heidän yläpuolellaan säkenöivässä kirkkaudessa — oliko se samalla tavalla tähtikirkkaina talvi-iltoina vaeltanut taivaalla ja sirottanut kiiltäviä helmiäisjuoviansa Elben hiljaa lipuvaan veteen?… Ja oliko se vain hänen itsensä varjo, joka kulki täällä vieraan miehen kanssa ampumassa mursuja?
— Halloo, — huusi joku ääni.
Hän vavahti. Professori oli kiiruhtanut paikalle ja heilutteli nyt "Victorian" keittiöveistä kuolleen eläimen päällä, samalla kun Bratt metsästäjän innolla tutki, mihin luodit olivat osuneet… Kah, kaikki oli kyllä todellisuutta. Ja hitaasti hän käveli kuolleen mursun luo.
— Te olette osannut hyvin, paroonitar, — sanoi Bratt. — Teidän luotinne on tunkeutunut sisään hiukan oikealle vasemmasta lavasta. Tässä näette läven, se ei ole hernettä suurempi, mutta kuitenkin se riitti. Suuren eläimen henki on valunut ulos tästä lävestä. Kukaan pyydystäjä ei olisi sitä paremmin suorittanut.
— Ja teidän laukauksenne?