Ihmispetojen oli onnistunut tehdä mursun elämä tukalaksi Huippuvuorilla. Vuosisatojen kuluessa se on ajettu yhä kauemmaksi pohjoiseen ja itään. Se on väistynyt harppuunien ja räjähtävien kuulien tieltä. Viisaasti ja maltillisesti se on ryhtynyt peräytymään tuntemattomille jäälakeuksille, joilta ihmisten on sitä vaikea saavuttaa. Kenties se on löytänyt jonkin mantereen kaukana pohjoisessa, missä "merien hevoset" voivat uinailla jäälohkareilla ja leikkiä valkoisilla lumikentillä jäätikköjen juurella.
Mutta jonkun kerran se vaeltaa etelään vanhoille metsästysmailleen Huippuvuorten itäpuolelle. Ja nyt oli pieni parvi kokoontunut siihen pieneen lahteen, johon kohtalo oli heittänyt neljä haaksirikkoista.
— Minua surettaa, että pitää tappaa nämä eläimet, — sanoi Bratt paroonittarelle, kun he kiertotietä hiipivät rantaa kohti. — Mutta me tarvitsemme ne. Ne merkitsevät meille ruokaa ja valoa pimeiksi öiksi. Tuollaisessa otuksessa voi olla kuusikin tynnyriä ihraa. Viikon kuluttua ovat kynttilät lopussa ja silloin saamme käydä käsiksi Ottamkovin ihralamppuihin… hiljaa, Boy!
Heidän perässään ryömivä koira oli puoleksi noussut ja murisi.
Bratt katseli varovaisesti ympärilleen. Mursuparvi makaili entisellä paikallaan, pari sataa jalkaa heistä.
— Aivan tässä vieressä hengittää joku eläin, — kuiskasi Frida.
Ja aivan oikein — ihan sen törmän alapuolelta, jota myöten he ryömivät huomion välttämiseksi, kuului selvästi suuren eläimen tasainen hengitys. Se kuulosti vanhalta herralta, jota pahat unet kiusaavat päivällislevon aikana. Sillä kesken kaikkea näkymätön olento puhkui nenästään sellaisella tavalla, joka muistutti kuorsaamista.
— Se on vahtimassa, — kuiskasi Bratt. — Se on ruvennut epäilemään. Pian se tulee ryömien. Ne ovat uteliaita kuin vanhat akat, nuo iäkkäät mursut. Jos ette näe tähtäimen uurretta, niin ampukaa pitkin lumenreunaa, mutta ei ennenkuin minä sanon, sillä meillä ei ole varaa ampua ohi.
Tuskin hän oli tämän sanonut, kun mahtava pää kohosi ilmaan kuutamossa kolmen tai neljänkymmenen askeleen päässä heidän edessään. Mursu ei ollut selvästikään nähnyt mitään. Se tuijotti majaan, jonka luukkujen loistavat silmät näyttivät sitä kovin huvittavan. Kuutamo välkkyi sen kiiltävällä nahalla ja suurissa ruskeissa hevossilmissä. "Vanha herra" aivasti ja käänteli päätään edestakaisin — ikäänkuin ei olisi uskonut omia aistejaan. Tumma olento kuvastui selvästi valkeaa lunta vasten.
— Tähdätkää, — kuiskasi Bratt. — Keskelle rintaa.