Kuu sirotti hopeitaan mahtaville jäälautoille jotka ajelehtivat etelään, ja äkkiä lipui valtava jäävuori loistavin kyljin fantastiseen valaistukseen.
— Kuinka kaunista täällä on! — sanoi Bratt uneksien. — Täällä käyvät kauneus ja kauhu vierekkäin. Hiljaisuuden ja kuoleman loisto. Kuinka moni kova sielu onkaan taipunut kaikkivallan edessä, kun revontulet ovat leimahtaneet taivaalla! Ne sirottivat jääkukkiaan Wilhelm Barentsin yli, kun hän tapasi kuolemansa jäälauttojen seassa tuolla ulkona merellä, ja ne valaisivat sellaisille miehille kuin Tobiesen ja Mathilas tietä ikuiseen lepoon.
Frida katseli hämmästyneenä nuorta norjalaista. Hänen silmissään oli kyyneliä. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaakaan huuliltaan. Jokin raskas käsi tuntui kouristavan hänen sydäntään.
Boy hankasi itseään Fridaa vasten ja katseli vakavasti merelle.
Ja kas — ihan samassa näkyi muutamia suunnattomia mustia olentoja, jotka vierittelivät itseään edestakaisin kuutamossa. Silloin tällöin kuului hiljaisuuden läpi heikko haukahtava mylvinä.
— Mitä ne ovat? — kuiskasi Frida.
— Ne ovat napamaiden kuolevaa ritaristoa, — vastasi Bratt. —
Napameren ylpeimpiä ja jaloimpia eläimiä, mursuja.
XIII.
NAPAMAIDEN RITARISTO.
Agardh Bay oli nähtävästi "mursu-paikka", mihin vainotut eläimet pakenivat jaloittelemaan poikasineen kiinteällä maalla.