Bratt hymyili alakuloisesti; oli 24:s päivä joulukuuta — jouluaatto. Hänen kaulassaan tuntui jotakin paksua. Kovat tarmonrypyt silisivät voimakkaissa kasvoissa ja lapsellinen, uneksiva ilme tuli sinisiin silmiin. Hän muisti kaukonäkynä onnettoman lapsuutensa Kristianiassa, jossa hän orpona oli sukulaisensa kodissa nurkasta katsellut toisten iloa.
Kukaan äiti ei ollut häntä taluttanut joulukuusen ympäri, eikä kukaan isä häntä nostanut välkkyvien kynttilöiden tasalle. Molemmat olivat hukkuneet rakkautensa aamuhetkellä. Meri oli heidät häneltä riistänyt. Suurena kovan onnen lintuna hän oli kasvanut, tavallaan syrjäytettynä. Mutta arvonantoa hän oli itselleen hankkinut. Hän oli etevin kaikessa, koulussa ja leikkikentällä. Tuli ylioppilaaksi, raatoi kokonaisen vuoden suuren löytöretkeilijän sihteerinä, sai seikkailuhalua, matkusti Argentinaan, Alaskaan, vaikeuksista vaikeuksiin, seikkailuista seikkailuihin, uhrauksista kieltäymyksiin…
Ja nyt oli jouluaatto. Hän hiipi hiljaa paroonittaren makuusuojan oviverholle. Tämän toinen puoli oli ratkennut, mutta kukaan ei ollut ripustanut sitä takaisin. Makuulavan edessä istui Boy heiluttaen pientä hännäntynkäänsä, kun näki isäntänsä. Frida nukkui hylkeennahkapuvussaan, suu puoliavoimia. Hän valaisi lampulla nukkujan kasvoja. Hänen sydäntään kirveli nähdessään, kuinka pakkanen, kieltäytymykset ja rasitukset olivat turmelleet pieniä kasvoja. Päivittäiset vaikeudet kuluttivat nähtävästi pientä ruumista, mutta Bratt tiesi kokemuksesta, että ilman liikettä ja ponnistuksia oli kerpukkikuolema edessä. Parempi sortua työhön kuin velttouden kylmänvihoihin, jotka tappavat tuuma tuumalta.
Kuinka turvallisesti ja rauhallisesti Frida nukkui! Bratt oli itselleen luvannut uhrata kaikkensa pelastaakseen Fridan. Ja miksi? Siksi, että hän rakasti Fridaa. Hänen hiljainen mykkä rakkautensa asesti hänen rohkeutensa ja lannistamattoman kovan tarmonsa. Tämä oli hänen elämänsä ylpein ja kaunein unelma, hänen sydämensä ihmeellinen seikkailu…
Ja nyt oli jouluaatto.
Hän hätkähti. Pieni pää käännähti tyynyllä, ja Frida avasi pelästyneenä silmänsä. Sitten hän sulki ne jälleen.
— Voi, antakaa minun nukkua, — kuiskasi hän. — Minä olen niin väsynyt.
Bratt hellitti kädestään verhon, ja pian hän kuuli Fridan taas hengittävän kevyesti, rauhallisesti.
— Pikku Frida parka, — mutisi hän liikutettuna. — Voi, jos voisin hetkeksikään luoda iloa pieniin vakaviin kasvoihin, tuoda päivänsäteen siitä maailmasta, joka elää suruttomana ja turvallisena kotilieden ääressä…
Hän veti pöydän keskelle lattiaa. Ruokakaapista hän löysi yhden "Victorian" suurista pöytäliinoista. Se oli kauhean tahraantunut siihen kasatuista ruokavaroista, mutta verrattuna heidän tavallisesti käyttämäänsä likaiseen liinaan se näytti häikäisevän valkoiselta. Tilapäisen ruokasäiliön sisuksista hän kaivoi esille paketin steariinikynttilöitä — viimeisen, jonka hän oli kätkenyt juhlallisten tilaisuuksien varalle. Kynttilät pystytettiin kahteen ruukkuun ja kahteen pulloon. Suuri, säilytetty luumuvanukas lämmitettiin kastrullissa. Hän ryömi perimmäiseen nurkkaan, missä oli tallella pieni lintuvarasto. Hän haki esille neljä metsäkanaa, ja peitti loput kivillä. Metsästäjän taituruudella hän kyni ja puhdisti linnut. Ne olivat lihavia ja suurempia kuin meidän metsäkanamme. Hän hieroi niihin suolaa, pisti pienen palan voita niiden vatsaan, veti ohuen rautalatasimensa niiden jalkajänteiden läpi ja alkoi kätevästi paistaa niitä tulella tämän tilapäisen vartaan varassa. Miellyttävä tuoksu levisi tupaan, ja professori Marmontin uni kävi rauhattomaksi, kun harvinainen tuoksu hiveli hänen hajuhermojaan. Ja Boy, joka oli viime aikoina saanut tuntea ajan huonoutta, nuoleskeli hartaasti ajatellessaan niitä linnunluita, jotka tulisivat sen osaksi. Se seurasi isäntänsä liikkeitä mitä suurimmalla jännityksellä, ja sen valkea pörrökaula vapisi ruokahalusta, Brattin kiertäessä ja käännellessä latasinta hermostuttavan pitkäveteisesti.