Viimeinkin hän oli valmis, ja Boy näki ilokseen, kuinka metsäkanat jaettiin neljälle lautaselle, ja keskellä pöytää seisoi pieni ruskea torni höyryämässä lämpöisellä lautasella.
Mutta mitä nyt? Boy oli haljeta uteliaisuudesta, kun hänen isäntänsä omituisesti hymyillen veti esiin komealla, kullatulla korkilla varustetun mahakkaan pullon. Mitähän se oli? Koira ei tuntenut elämän ylellisyyttä. Se oli elänyt Huippuvuorilla koko ikänsä. Virgon satamasta se oli tullut Green-Harbouriin ja sieltä Advent Bayhin. Se oli elänyt kuivatulla kalalla, jääkarhunlihalla ja hylkeillä koko aikansa. Se tiesi, mitä nälkä merkitsee, ja oli oppinut syömään, mitä ikänä sai. Vähän aikaa sitten se oli kaikessa hiljaisuudessa syönyt vanhan rasvaisen saapasparin, josta ei kellään enää näkynyt olevan mitään iloa. Mutta metsäkanat, ruskea torni ja naurettava pullo — kylläpä oli joutunut lystillisten ihmisten pariin!
Bratt pani muutamia suuria halkoja takkaan ja sytytti sitten kynttilät. Kah, maja näytti heti niin valoiselta ja ystävälliseltä! Likaiset seinät ja katosta pitkinä lankoina riippuva noki eivät tuntuneet enää niin kammottavilta. Ja kun ihralamppu sammutettiin ja ovi muutamaksi hetkeksi avattiin raikkaalle, jäätävälle pakkaselle, tuntui kaikki raskas ja kaamea suorastaan tuuleutuneen ulos.
Sillä nyt oli jouluaatto.
Sitten hän herätti muut, ja Boy auttoi iloisesti haukkuen. — Kiiruhtakaa, — sanoi koira reippaalla ja helppotajuisella kielellään. — Ettekö näe, että on juhla, ja metsäkanat kylmenevät, — ja toimelias eläin hyppeli toisesta toiseen, nuoli heidän käsiään ja repi vaatteista: — Ylös! Ylös!
Unisina he nousivat. Mitä tämä oli? Tämä valomeri, koko tämä viihtymyksen tunne ja ihanuus! Velttous ja välinpitämättömyys tuntuivat väistyneen heidän kasvoiltaan. Frida tuijotti toisesta toiseen hämmästyksen kasvaessa, ja professorin kapeat kasvot, jotka olivat vaarassa hukkua hiuksien paljouteen, näyttivät pieneksi hetkeksi jokseenkin säädyllisiltä.
— Nyt on jouluaatto, — sanoi Bratt leppeästi.
Boy haukahteli vahvistukseksi.
Kyyneleet silmissä he puristivat toistensa käsiä, Boyn villinä elämänilosta hypellessä ympärillä ja kiskoessa heitä vaatteista. Tuntui siltä kuin valoisa ja ystävällinen haltiatar olisi herättänyt heidät henkiin. He puhuivat kaikki yhtaikaa. He nauroivat ja itkivät vuorotellen, ja professorin puheliaisuus muistutti vuolasta virtaa.
— Eikö tämä ole kuin Brasserie Universellessä? — sanoi hän. — Tai Kempinskissä? Metsäkanoja ja luumuvanukasta! Oh, minun ihana nälkäni! Mutta taivaan nimessä — tuohan on samppanjaa! Mistä sen olette varastanut? Pommery & Greno, gout americain, ihanin juoma maapallolla. Rakas paroonitar, saanko pyytää teitä valssiin ruuan jälkeen, ruokahaluni on kuin tulipalo arolla, kaikkinieleväinen, syöden pian minut itseni. Saanko tarjota prinsessalle hylkeennahkaisen käsivarteni, niin käymme sorminemme käsiksi, kuten vanha tapa vaatii tässä maankolkassa.