He istuivat laatikoille ja matka-arkuille pöydän ympärille ja kävivät sormin ja hampain käsiksi Huippuvuorten ainoaan talvilintuun. Sivistyneiden syöntivälineistä ei ollut kukaan välittänyt pitkään aikaan. Metsäkanat hävisivät pelottavan nopeasti. Ja Boy piti tunnollisesti huolta, ettei yhtäkään luuta jäänyt jäljelle.
Hyvin juhlallisesti avattiin samppanjapullo. Korkki suoritti juhlalaukauksen. He kilistivät toistensa kanssa, ja professorin innostus paisui.
— Mistä olette saanut tätä nektaria? — kysyi hän. — Onko se tipahtanut taivaasta?
— Se oli säilykelaatikon pohjalla, — sanoi Bratt. — Joku keittäjä oli kaiketi pannut sen piiloon yksityistä juhlaa varten.
— Mikä juoma! Eikö se tunnu jaloissa asti, Johnsen? — kysyi professori.
— Toivon, että niin olisi, — sanoi jääluotsi. — Mutta minä tunnen sen sydämessäni kiitollisuutena Herraamme kohtaan.
Professori katseli haaveellisesti eteensä. — Jospa nyt joku osaisi pienen jouluvirren, — sanoi hän koko suu täynnä luumuvanukasta. — Äitini opetti niitä minulle monta ollessani pikku poika. Paimenista, tähdistä ja Betlehemistä. Kaikki oli yksinkertaista ja kaunista, mutta nyt olen ne unohtanut, ja sitäpaitsi olen kauhean epämusikaalinen. Mutta te, pikku enkeli, ettekö osaa laulaa meille pientä joululaulua?
Paroonitar punastui ja katsoi toisesta toiseen. Kaikkien hyvät ja uskolliset silmät katsoivat häneen rukoilevasti. Kuinka hän pitikään näistä uskollisista miehistä!
Ja niin hän lauloi heille vanhan joululaulun. Hänen äänensä oli hauras ja pieni, mutta haaksirikkois-raukkojen mielestä aukeni pieni rako siihen ijankaikkiseen ihanuuteen, jossa ei enää ole surua, ei itkua eikä valitusta…
Kaikkien silmät kyyneltyivät. He istuivat vaiti ja hiljaa, kun hento naisääni kuljetti heitä siihen maailmaan, missä kaipuun ja toivon valo ei koskaan sammu ja missä ihmismielen valtaavat puoliunohtuneet, hämärät kaukonäyt lapsuuden kauniista ja onnellisesta satumaasta.