XV.
ODOTTAMATON VIERAS.
Jääluotsi ja Frida olivat lähteneet ulos majasta katsomaan, millainen sää oli. Sairaan tromsöläisen täytyi puoliksi laahata itseään lumessa, sillä hänen jalkansa olivat hervottomat. Mutta hänessä ei ilmennyt merkkiäkään kärsimättömyydestä, eivätkä tuskat häntä lannistaneet.
Omituinen tunnelma vallitsi maisemassa. Kuu paistoi rikkinäisten pilvien välistä ja heitti pitkiä, aavemaisia varjoja rannalle ja jäävyörylle.
Huippuvuorten hyvät henget tuntuivat heränneen ja valaisivat joulurauhaa yksinäiselle majalle. Sää oli leudompi, ja jääkylmä sumu, joka viime viikkoina oli peittänyt kaikki, hajaantui pieniksi, hitaasti pohjoiseen ajautuviksi pilviksi. Tähdet loistivat pilvien välistä ja lähettivät hopeasäteitään tummanvihreään eetteriin.
— Tuolla on Otava, — sanoi luotsi, — ja tuolla pilkistää esiin Pohjantähti. Tulee kaunis ilma! Ja katsokaa tuonne, tuo suuri W, se on Cassiopeia. Se on merimiesten lohtu ja ilo. Kun se on näkyvissä, ei tarvitse mitään pelätä, sillä se osoittaa toisaalta suoraan Pohjantähteen ja toisaalta Andromedaan, ja silloin on suunta selvä. Katsokaa, miten kuunsäteet tanssivat jäällä, kaukana ulapalla. Se on Suurvuono, mainehikas ja kuuluisa Suurvuono. Hollantilaiset panivat sen nimeksi Wybe Jans Water erään frieslantilaisen laivurin mukaan. Mutta venäläiset pyyntimiehet, jotka asuivat täällä, antoivat sille nimen Titowa Guba. Se näyttää lempeältä ja luotettavalta, mutta vaarat väijyvät joka puolella. Heti tässä edessä, keskellä vuonoa, on hiekkasärkkä, joka on useita penikulmia leveä, ja jokaisen lahden sulkee vedenalaisten karien aitaus. Eikä väylä täältä Thymen-salmeen ja Heleyhin sovi suurille laivoille. Koko itäiset Huippuvuoret ovat vielä tuntematonta manteretta. Täällä on käynyt monta. Sekä Lamot, Heuglin että Ekroll ovat kirjoittaneet suurista jäälakeuksista, mutta ovat vain katsahtaneet niihin kuten Mooses Kaanaanmaahan. Täällä Suurvuonossa on kaunista. Katsokaa, kuinka tuo niemi välkkyy kuutamossa! Se on The Foxnose, ketunkuono. Jos kuolisin täällä, tahtoisin saada hautani tuonne. Jyrkänteen takana on pieni rotko, jossa tahtoisin levätä. Voisin silloin maata katsellen merelle, ja merimies tahtoo mielellään nähdä merta, kuten tiedätte.
— Älkää puhuko kuolemasta, — sanoi Frida. — Nyt me kaikki tulemme terveiksi, ja keväällä…
— Voi, rakas neiti, — mutisi luotsi. — Kuolema ei ole vihollisemme. Sen saatte oppia täällä erämaassa. Pienissä oloissa herää kuolemanpelkoa, mutta täällä kulkevat elämä ja kuolema käsi kädessä kuten kaksi hyvää ystävää, jotka kaikessa ystävyydessä koettelevat voimiaan, täällä unohtuu pikkumaisuus tähtien yksinäisen suuruuden piirissä. Me tunnemme itsemme siksi, mitä olemme: tomuhiukkasia kaikkivaltiaan Jumalan kädessä… On tosin vaikea jättää ne, joita rakastaa, mutta vanhan miehen on myös hyvä ajatella, että häntä kuoleman kynnykselle asti seuraavat ystävällisten ja rehellisten ihmisten hyväntahtoisuus ja sääli.
— Rakas, rakas Johnsen, —- sanoi Frida ja tarttui hänen käteensä, samalla nojautuen hänen olkapäähänsä.
— Kiitos, pikku neiti, — kuiskasi Johnsen liikutettuna. — Teillä on sydän kultaa. Onnellinen se mies, jonka haltuun elämänne uskotte, mutta olkaa varovainen valitessanne. Älkää lahjoittako itseänne arvottomalle. Älkää valitko häntä tanssisalista tai kylpykaupungista. Älkää kiintykö sotilaspukuiseen nollaan, joka ei ole mitään kokenut. Minä voisin antaa teille hyvän neuvon.