Kahta pitkämatkaista vaeltajaa kohtasi tyypillinen pyyntikota.
Roskat ja siivottomuus suorastaan piirittivät pientä rakennusta. Ympäristö muistutti melkein kolera-hautuumaata, johon ei ole ehditty haudata kuolleita. Kaikenlaisia eläimiä lojui sekaisin, kettuja, jääkarhuja ja poroja. Niiden turkit oli nyljetty ja ne näyttivät surkeilta punaisessa nahattomuudessaan.
Ja näiden raatojen välissä oli kaikenkaltaista inhottavaa törkyä. Kaikki oli heitetty sikin sokin, säilykerasioita, ruukkujen sirpaleita, ruoanjätteitä, perunankuoria ja nahkaa. Ei edes terveydenhoitolautakunnan vähimmin innokas jäsen olisi voinut sietää tätä näkyä. Mutta omituisinta oli, että nämä elimelliset aineet eivät laisinkaan haisseet. Sillä mikään ei mätäne Huippuvuorilla. Jos ei olisi jääkarhuja eikä kettuja, muuttuisivat siellä kaikki ruumiit muumioiksi ilman ja tuulten kuivattamina. Liha kuivuu kiinni nikamiin, mutta mikään mätänemisbakteri ei ole siellä vielä tavannut edullisia elinehtoja, ei edes pyyntimiesten majojen ympärillä.
Frida katseli ihmeissään ympärilleen. Hän oli puolen vuoden kuluessa menettänyt hienouden tunteen eikä paljon välittänyt noesta ja liasta. Mutta tämä sekamelska kiusasi häntä kuitenkin aika lailla.
— Asuuko täällä todellakin ihmisiä? — kysyi hän puoliääneen.
— Sikoja, — vastasi Bratt yhtä hiljaa. — Sellaisia, joita syntyy vain isänmaani syrjäseuduilla. Köyhyys ja rasitukset ovat heidät luoneet kaltaisikseen. Intiaanitkin Parana-joella pitävät tavaransa paremmassa järjestyksessä kuin nämä pyyntimiehet. Kylmyys veltostuttaa heidät — kuten on meidänkin laita. Mutta se on kovaa kansaa. Sitkeämpää miestä ei löydy mistään ilmansuunnasta. — —
— Hyvää päivää, — sanoi Bratt tuvassa olevalle miehelle. Tällä oli hyvin tuuhea parta, ja hän katseli uteliaana, kun kaksi vierasta tuli hylkeennahkavaatteissaan eläinruumiitten yli, jotka lojuivat tuvan oven edessä.
— Päivää, — tervehti hän ystävällisesti osoittamatta suurempaa hämmästystä. — Teillä näkyy olevan Boy mukananne, — jatkoi hän. — Ruotsalainen lienee siis paleltunut kuoliaaksi tunturilla. Olipa sekin päähänpisto tallustella tänne yksinään.
— Löysimme hänen ruumiinsa noin neljännespenikulman päässä länteen
Fulmar-laaksosta, — sanoi Bratt.
Mies nyökkäsi. Hän raaputti tupakan piipustaan sangen hitaasti ja täytti sen jälleen karkealla tupakalla. Ihmiset oppivat olemaan hätäilemättä näin kaukana pohjoisessa.