Laakson läpi solui Sassen-joki hitaasti ja majesteetillisesti. Siinä ei ole mitään virtaa. Välistä se jakaantuu laajoiksi suistamoiksi ja kiemurtelee suurissa mutkissa läpi elottoman erämaanlaakson kuin mahtava käärme.
Laakson molemmin puolin kohoaa korkeita tuntureita. Ne ovat Colorado-vuoret ja Marmier-tunturi ja kauempana pohjoisessa näkyi Lusitania-tunturin lumipeitteinen otsa. Mutta tunturien seinämät suistuivat jyrkkinä ja synkkinä alas laaksoon. Niillä oli ihmeellisiä, fantastisia muotoja. Ne muistuttivat mahtavia ruumisarkkuja, joiden koristeina oli kuvioita kuvanveistäjän hillittömimmästä mielikuvituksesta.
Niin, täällä uinuivat Sassen-laakson jumalat.
Kivien ja moreenien välistä nousi esille sfinksimäisiä kivipäitä omituisine julmistuneine piirteineen. Ne kumartuivat laaksoa kohti. Joku näytti ojentelevan kaulaansa. Ketä ne muistuttivat? Eikö vain egyptiläisen auringonjumalan puolisoa, lehmäkorvaista jumalatarta Hatoria?
He pysähtyivät hetkeksi… Kauhea tunne valtasi heidät, tunkeutui hiljaisuuteen, laskeutui heihin kivettyneestä satumaailmasta, joka tuijotti heihin kuolleista, kaukokatseisista kivisilmistä…
Ja sitten he juoksivat, jääveden ja liejun roiskuessa, juoksivat, kompastuivat, luisuivat ja taas juoksivat kohti pientä tupaa, joka viittoi heille kaukana alhaalla Sassen-joen ulommaisessa suistamossa.
XXI.
PYYNTIMIESTEN LUONA.
He olivat joutuneet "Storstadin" vanhalle talvehtimistuvalle, jonka kaikki Jäävuonolla-kävijät hyvin tuntevat.
Savupiipusta nousi ohut, sininen savu, ja suuri, roteva mies, puettuna paksuun islantilaiseen mekkoon, istui oven sisäpuolella nylkemässä poroa.