— Meitä oli neljä, mutta kaksi on kuollut.
— Ja koira?
— Se tuli luoksemme elokuun lopulla pohjoismyrskyn aikana.
Mies nyökkäsi jälleen.
— Te olette tervetulleet, — sanoi hän. — Tämä on Högstedin maja, ja minä olen Eilerts Antonsen Tromsöstä, toverini nimi on Lars, hän on ulkona kokemassa ansoja.
He astuivat majaan. Siinä oli kaksi pientä huonetta ja pieni eteinen. Sisällä ei järjestys ollut myöskään parempi. Ilma oli tukahuttava haisten ruualle ja huonolle tupakalle. Esineet olivat yleensä siinä, minne ne kulloinkin oli heitetty. Kuppeja ja vateja oli pesemättöminä ympäri huonetta. Lattia oli täynnä lastuja ja eläinten nikamia, muutamia ketunnahkoja riippui kuivamassa, ja poronruumis roikkui matalan katon rajassa. Mutta kaikki nämä kauheat koristukset korvasi takan räiskyvä tuli. Vanhat ajopuut paukkuivat, ja liekit nuolivat miellyttävästi suurta rautapataa.
Pyyntimies leikkasi suuren palan poronlihaa ja pani sen ilman muuta pataan. Bratt otti repun selästään, laski molemmat makuusäkit leveälle penkille, etsi esille pari huopaa ja laittoi kuntoon mukavan makuusijan seuralaiselleen.
— Nyt saatte levätä, — sanoi hän. — Olette kai väsynyt.
Frida hymyili, mutta hänen kätensä vapisivat ja jalat tuskin jaksoivat häntä kannattaa. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaa huuliltaan. Kylmä hiki nousi kalpealle otsalle ja kaunis pieni pää kumartui eteenpäin.
Bratt kiirehti esille ja sieppasi hänet syliinsä, kantoi hänet varovasti penkille ja laski hänet tilapäiselle vuoteelle.