Bratt huokasi helpotuksesta. Hän oli nukkunut kauemmin kuin oli aikonut, ja nälkä vaivasi häntä. Pöydällä oli kappale keitettyä poronlihaa. Hän jakoi sen kahteen osaan ja nautti kaikessa hiljaisuudessa oman osansa.
— Kukahan tuo epämiellyttävä vintiö on, jonka kanssa Antonsen asuu? — ajatteli hän. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt mitään niin vastenmielistä kuin tämä liehutteleva, puolijuopunut orangutangi.
Tapansa mukaan hän etsi katseillaan pyssyänsä, jonka oli laskenut penkille. Se oli hävinnyt. Ja Fridan karhiini, jonka hän oli ripustanut naulaan, oli myös poissa.
Bratt kävi levottomaksi. Hän etsi kaikkialta, mutta ei löytänyt ampuma-aseita. Silloin hän kiiruhti ulos ja huusi koiraa. Kovaääninen haukunta vastasi hänelle vajasta, jossa pyyntimiehet säilyttivät nahkojaan… Boy oli sinne suljettu.
Hän kuuli hiipiviä askelia takanaan. Se oli lappalainen, ja nöyrä asento oli poissa. Hänen keltaiset kasvonsa olivat muuttuneet melkein kuparinruskeiksi, ja hänen mustia, pistäviä silmiään ympäröi veripunainen reunus. Hän asettui oven eteen.
Bratt kääntyi häntä vastaan.
—- Missä on Antonsen? — kysyi hän tyynesti.
— Poissa, kaukana poissa! — vastasi lappalainen ja osoitti laaksoon. Hänen äänensä oli intohimosta paksu ja hänen suuret, karvaiset nyrkkinsä avautuivat ja sulkeutuivat lakkaamatta. — Täällä komentaa Lappalais-Lars, — lisäsi hän omituisella falsettiäänellä. — Mene tiehesi, muuten tapan sinut kuin porsaan! Kirottu sikiö!
— Sinä olet juovuksissa, — sanoi Bratt ja astui pari askelta taaksepäin.
— Koira! — huusi lappalainen. — Katsele eläinruumiita ympärilläsi! Pian sinä makaat niiden joukossa. Minä nyljen sinusta valkoisen nahkasi, ja tuon naisesi minä…