ERÄMAAN PETO.
Bratt nousi pelästyneenä ja kuunteli. Hän kuuli Fridan syvän ja levollisen hengityksen.
Yhdellä hyppäyksellä hän oli jalkeilla, ja lappalainen kääntyi häneen, päästäen murisevan äänen, mutta hymyili kunnioittavasti…
Mies oli niitä tyypillisiä sekarotuolentoja, joita tavataan kaikkialla rikosten historiassa. Hänen suuri rintakehänsä ja pitkät käsivartensa ilmaisivat suunnatonta voimaa. Se oli perintö joltakin pyyntimieheltä. Mutta leveät kasvot mongoolilaisine piirteineen puhuivat selvästi vaelluskansasta, joka uupumatta on laahustanut lakeuksien poikki.
Lars lappalaisella ei ollut hyvää mainetta. Hän ei tuntenut itseään turvalliseksi Norjassa, jossa lainvartijat eivät kärsineet hänen epäsäännöllisyyksiään, kun paloviina sekoitti hänen aivonsa. Hänen leveäteräinen veitsensä oli monesti saattanut hänet poliisin kanssa tekemisiin. Senvuoksi hän viihtyi parhaiten Huippuvuorilla. Hän oli kelpo pyyntimies, johon luonnonvoimat eivät pystyneet. Kun hän sai tavallisen annoksensa Norjan kuningaskunnan huonointa paloviinaa, oli hän tyytyväinen. Ja Lars oli tovereilleen avulias ja muutenkin hauska mies. Hän teki työnsä paremmin kuin useimmat muut, ja hänen voimansa olivat suunnattomat.
Hän hämmästyi aika lailla, kun kotiin tullessaan tapasi tuvassa kaksi vierasta. Antonsen oli käskenyt hänen antaa heidän nukkua tarpeekseen ja mennyt sitten ansoja kokemaan. Ja lappalaisen hämmästys oli muuttunut hurjaksi riemuksi, kun hän keksi, että penkillä makaava pikku olento olikin nainen — kaunis pieni Jumalan enkeli sysimustine kiharoineen.
Silloin Lars otti viimeisen pullonsa keltaiseksi maalatusta arkusta ja vahvisti metsäläishimojaan monella hyvällä ryypyllä. Hän hypisteli pitkää veistään ja tunsi polttavaa halua syöstä sen tuohon kiusalliseen mieheen, joka makasi sängyssä. Ja mitä enemmän paloviinaa solui hänen kurkustaan alas, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että Antonseninkin henki oli vaarassa, jos hän sekaantuisi toisen yksityisasioihin.
Mutta odottamatta hän keskeytyi näissä suloisissa, vaikka verisissä unelmissaan. Hänen edessään seisovalla kookkaalla nuorella miehellä oli katse, josta Lars ei pitänyt. Siinä seisoi valtias, kirottu vaalea germaani, hänen rotunsa vihollinen. Ja hän itse oli orja, halveksittu ja pilkattu…
— Ulos! — kuiskasi Bratt ja viittasi ovelle. Ja hänen asennossaan oli jotakin, mikä sai merilappalaisen leveän selän alistuvasti taipumaan. Hän nyökäytti päätään.
— Kyllä, kyllä, — sanoi hän ja meni hitaasti ulos. Mutta ovelta hän loi salaisen katseen nukkuvaan tyttöön, ja kaksi pitkää keltaista kulmahammasta loisti paksujen, sinipunaisten huulien välistä… Sitten hän sulki oven hiljaa jälkeensä.