— Se oli ranskalainen professori. Hän putosi syvään jäävyöryn halkeamaan Edward-tunturilla.
Pyyntimies näytti miettivältä, silmäili nuorta norjalaista ja pani merkille sitkeän tarmon parrakkaissa kasvoissa, suonisen kaulan ja leveät ranteet.
— Sinä lienet hyvästä aineesta tehty, — sanoi hän. — Meistä ei moni olisi kestänyt sitä, mitä sinä olet tehnyt. Mutta nyt saat panna maata. Herätän sinut parin tunnin päästä, jos tahdot. Pane pitkällesi tuohon sänkyyn.
* * * * *
Jörgen Bratt heräsi muutamia tunteja myöhemmin. Hänet valtasi epämieluisa tunne, ja hän kohottautui sängystään ja hieroi silmiään.
Huoneeseen oli tullut leveäselkäinen, tumma mies ja seisoi kumartuneena nukkuvan paroonittaren puoleen.
Se oli omituinen olento. Hänellä oli suunnaton yläruumis ja kapeat, hiukan käyrät jalat. Kasvot olivat kellankalpeat, ja tukka riippui kuin karhea hevosenharja hartioilla.
Mustissa silmissä oli ilkeä, himokas ilme. Hänessä tuli esille puolilappalaisen ovela villiys, ja keltaiset, terävät hampaat loistivat mustan parransängen takaa kuin sudella, kun se syöksähtää hyppyyn.
Pöydällä seisoi puoliksi tyhjennetty pullo, ja huonon paloviinan haju täytti huoneen.