Hän ei ehtinyt puhua loppuun, ennenkuin lappalainen taas oli hänen kimpussaan. Pitkät käsivarret kiertyivät hänen kaulalleen.
Mutta nyt oli Brattin vuoro. Hän suuntasi toisen rajun lyönnin toisensa jälkeen lappalaisen rinnan alle. Ne iskut olisivat tukkineet hengityksen keneltä hyvänsä, mutta erämaiden peto ei välittänyt niistä vähääkään.
Silloin norjalainen muutti menettelyään. Hän keskitti oikean raesateen iskuja vihollisensa päähän, leuan alle, ohimoihin, nenänjuureen. Jopa lappalainen horjui… Hänen päänsä oli hänen heikko kohtansa. Suusta valui verivaahtoa, ja hänen käsivartensa veltostuivat… Vielä yksi isku kaulan ja hartioiden väliin, ja kuin nuijalla lyöty härkä vaipui lappalainen maahan, solisluu murtuneena.
Mutta Brattkaan ei ollut paljoa paremmassa kunnossa. Hän ähki väsymyksestä. Pitkin vasenta käsivartta, johon oli osunut veitsen isku, näkyi kapea verijuova. Rintaa pakotti lappalaisen otteen jäljeltä, ja hänen kulmahampaansa olivat jättäneet syviä haavoja vasempaan hartiaan.
Bratt heittäytyi maahan ja sulki silmänsä. Hän ei nähnyt, että lappalainen laahautui veitsen luo ja hitaasti ryömi häntä kohti.
Silloin kuului äkkiä Boyn haukunta. Se oli päässyt irti, ja ulvoen samaan tapaan kuin sukulaisensa, napamaiden susi, se hyökkäsi karvaisen pedon kimppuun samassa silmänräpäyksessä, kun lappalainen kohotti vasenta kättään syöstäkseen veitsen Brattin kurkkuun.
Kamalasti rääkyen päästi lappalainen aseensa, ja Boyn hampaat uppoutuivat hänen hartiaansa.
Mutta Frida polvistui Brattin viereen ja otti hänen päänsä käsiensä väliin.
— Rakas, rakas ystävä, — sanoi hän hellästi, kyynelten valuessa pitkin poskia. — Minun ainoa, ainoa ystäväni koko maailmassa…
Bratt katsahti häneen ihmeissään.