— Ollaanhan nyt Huippuvuorilla, — vastasi Bratt, — jotka ovat napamaaluonnon suuri ulkoilmamuseo, isännätön maa. Täällä matkailijat voivat tappaa viimeisetkin porot ja hävittää linnut. Mikään rauhoituslaki ei ulotu tänne. Täällä on kullakin pienellä hiilikaivoksella oma lainkäyttönsä. Tämä on kuin Klondyke, ennenkuin laki ulottui sinne, valtavan iso takamaa seikkailijoille ja keinottelijoille.
— Kenelle Huippuvuoret joutuvat? — kysyi Frida leikkisästi. — Italia otti Tripoliksen. Miksi Norja ei ota Huippuvuoria?
Bratt nauroi.
— On niin paljon maita, joilla on tavallaan oikeuksia Huippuvuoriin. Hollanti on keksinyt tämän maan ja harjoittanut täällä valaanpyyntiä suuressa mittakaavassa. Englanti samaten, ja eräs englantilais-norjalainen toiminimi koetti ensiksi jättää tänne hiilityömiehiään talveksikin. Venäjä on koettanut asuttaa maata, ja sen pyyntimiehet ovat viettäneet täällä useita vuosia. Ruotsi saa kunnian maan tieteellisestä tutkimisesta, ja Amerika on pistellyt omistuspaalujaan Jäävuonon jokaiseen lahteen. Ja mitä Norjaan tulee, olemme nykyään melkein yksinämme saaneet kehittää Huippuvuorten mahdollisuuksia. Me olemme pystyttäneet langattoman sähkölennättimen Green Harbouriin ja joka vuosi lähetämme tänne suuria pyyntilaivueita. Siinä teillä on Huippuvuorten nykyinen asema. Kaikilla on osuuksia saareen. Kukaan ei sitä omista. Se on seikkailujen ja seikkailijoiden saari, Euroopan suuri, rauhoittamaton yhteismaa.
— Entä Saksa? Eikö sillä ole mitään ansioita Huippuvuorten suhteen? — kysyi paroonitar.
— Kyllä, — vastasi Bratt hymyillen. — Yksi sen tyttäristä oli ensimäinen nainen, joka talvehti Jäävuonolla ja kulki saaren poikki idästä länteen.
Hän vaikeni äkkiä. Tuuli oli hiukan kiihtynyt, ja pieni purje kiristyi kuin ilmapallo. Tiheitä pilviä liukui auringon ohi, ja kylmä, siniharmaa sumu nousi heidän takaansa.
— Mitä se on? — kysyi Frida.
— Saamme lumiusvan, — vastasi Bratt.
— Onko se vaarallinen?