— Kaikki enkä mitään, — vastasi Bratt. — Minulla on aina ollut huono onni. Kolme vuotta sitten olin löytää kultasuonen Stuart-alueella, British Columbian rajalla. Mutta kuinka olikaan, joku maankiertäjä ehti iskeä siihen paalunsa pari tuntia ennen tuloani. Ei, minulla ei ole koskaan ollut onnea mukanani. Koulussa minua sanottiin kovan onnen linnuksi. Ainoastaan kerran…
— Ja milloin se tapahtui?
— Agardh Bayssa, — kuului epäröivä vastaus, — kun minulla oli onni saavuttaa teidän ystävyytenne.
Frida tunsi punastuvansa, ja Bratt veti airoilla niin, että vesi kohisi kokassa.
Pyyntimies oli oikeassa. Vuonon itäreunalla kulki voimakas virta, mikä oli puhdistanut kulkuväylän. Silloin tällöin vene töyttäsi pieniin jäälauttoihin, mutta muuten ei ollut mitään hätää. Tunti kului toisensa jälkeen, mutta Brattissa ei ilmennyt väsymyksen merkkiäkään. Hänen kädelleen tippui hiukan verta käsivarteen osuneesta veitseniskusta, mutta sellaiset mitättömyydet eivät tuntuneet häntä häiritsevän. Myöhään iltapäivällä he saapuivat Kap Bohemaniin. Vuono oli vapaa ulospäin, mutta Advent Bay oli vielä jään tukkima.
Kevyt pohjatuuli röyhelsi merta, ja Bratt päätti näin suotuisissa oloissa suunnata matkan Green Harbouriin. Hän nosti raakapurjeen, ja pikku alus hyppeli pitkin avaraa vuonoa.
— Tuolla puolen ovat Huippuvuorten suuret hiilialueet, — sanoi Bratt. — Siellä on hiiltä kaikissa muodoissa ja lajeissa, suuria suonia kulkee syvälle tunturien seiniin. Kun Euroopan hiilikaivokset ovat tyhjennetyt, on Huippuvuorilla vielä pitkäksi ajaksi. Siitä ei ole kovinkaan monta vuotta, kun ajatus hiilikaivoksen perustamisesta tänne tuntui hurjalta, fantastiselta unelta. Mutta se on muuttunut todellisuudeksi. Nyt täällä asuu monta sataa miestä kesät talvet. Tuolla ahtaan vuonon rannalla on kaksi pientä kaupunkia, Advent City ja Long Year City.
— Kaupunkeja? — ihmetteli Frida.
— Niin, mutta ei erikoisen komeita. Niissä on parikymmentä hirsimajaa hiilityömiehiä varten, mutta heidän on siellä hyvä olla ja he hakkaavat noin 10,000 tonnia hiiltä tunturista joka vuosi. Heillä ei ole oikeastaan mitään valittamista. Ansio on hyvä, heillä on omat kauppapuodit, mistä saavat ostaa hiukan ylimääräistä — vähän ylellisyydentapaista kotitarpeiksi — ja oma leipomo. Harvoin kuulee puhuttavan kuolemantapauksista heidän keskuudessaan eikä koskaan kerpukista tai vilustumistaudeista. Omituista kyllä, nämä pienet yhteiskunnat ovat ulkopuolella lain suojaa.
— Mistä se johtuu? — kysyi Frida hämmästyneenä.