— Minä en tiedä, huoliiko hän minusta, — sanoi Frida epätietoisena. — Hän ei kenties pidä minusta näissä rumissa housuissa. Mutta kun olen peseytynyt ja kähertänyt tukkani ja saanut ylleni oikein kauniin puvun…
— Maltappas, — sanoi kenraali. — Kukapa voisi sinua vastustaa… Mutta katso, tuolta tulevat matka-arkut ja Punaisen ristin sisar, joka auttaa sinua. Minä pidän huolta ystäväsi ulkoasusta. Kahden tunnin kuluttua syömme päivällistä Blücherillä, ja sitten alkaa matka kotiin rakkaaseen Hampuriimme. — — —
Samana iltana torpeedonhävittäjä jätti Green Harbourin. Kannella istuivat nuori mies ja nuori nainen käsi kädessä ja näkivät Horn-salmen vuorenhuippujen katoavan mereen. Kalpeina ja väsyneinä he nojautuivat toisiinsa, auringon kastaessa punaista levyään aaltoihin. He muistelivat sitä maailmaa, jonka olivat jättäneet — omituista, synkkää ja kieroa maailmaa, jossa elämä keskittyy lyhyeen kesään ja kuolema riehuu pitkänä talvena.
Heidän mieliinsä palasivat raskaat päivät Ottamkovin tuvassa. He näkivät jääluotsin istuvan hylkeennahkoja neulomassa, he kuulivat professori Marmontin iloisen naurun.
Mutta Boy ryömi kokoon heidän jalkainsa juuressa. Se tunsi itsensä kylläiseksi ja turvalliseksi. Kevein mielin se näki synnyinmaansa häviävän. Nyt olivat kieltäymyksen ja puutteen päivät päättyneet. Sen ei enää tarvitsisi elää vanhalla kuivatulla kalalla ja huonoilla koirakorpuilla.
Kyllä se nyt tajusi, kuinka oli laita, se näki sen valtijattarensa silmistä. Nyt kuljettiin eteenpäin onnea kohti. Yön kova todellisuus oli häipynyt, ja päivän kaunis satu koitti.