— Voi, isä — etkö enää tunne minua? — Olenhan minä sinun oma pikku tyttösi…
Kenraali von Heffner vavahti. Tuo pieni nainen, nokisessa hylkeennahkapuvussa, joka oli likainen, revennyt ja pahasti kulunut, oliko se hänen Fridansa? Kyllä, se oli hänen äänensä, hänen lämpimät, pirteät silmänsä.
Vanha kenraali heitti päästään sotilaslakkinsa, levitti sylinsä ja nosti tyttärensä käsivarsilleen sanomattoman hellästi. Hän itki ja nauroi samalla kertaa… Rohkea soturi oli kuin lapsi, ja hän hyppeli matalassa tuvassa pitäen tytärtään sylissään.
— Pikku, rakas hylje, — sanoi hän. — Kiitoksia, että tulit takaisin isäsi luo. Etkö näe, että tukkani on käynyt harmaaksi surusta ja kaipuusta!
— Voi, sinä hyvä, rakas vanha karhu, — kuiskasi Frida hellästi. — Nyt ovat kaikki kärsimykset lopussa… Katsoppa käsiäni, eivätkö ne ole rumat ja paleltuneet, enkä ole pessyt itseäni puoleen vuoteen.
Kenraali nauroi.
— Se ei ole ainakaan pilannut hyvää mielialaasi, — sanoi hän iloisesti. — Mutta nyt saat riisua hylkeennahkasi. Minulla on mukanani kokonainen matka-arkku sinulle ja oma vaatevarastoni on saattajasi käytettävänä. Nyt juuri kannetaan tänne tavaroita. Mutta missä on Bratt — sehän oli hänen nimensä?
Frida katsoi ihmeissään ympärilleen. He olivat kahden kesken.
— Rakas isä, — sanoi hän. — Meitä oli neljä ihmistä, kun pelastuimme "Victorian" hylystä. Koko talven elimme yhdessä Agardh Bayssa. Niin hienoja ja jaloja miehiä ei ole koskaan ollut pitämässä huolta yksinäisestä, turvattomasta naisesta. Kaksi heistä on kuollut. Mutta Jörgen Bratt pelasti minun henkeni, ei yhden, vaan sadat kerrat. Hän piti rohkeuttani yllä. Hän raatoi meidän kaikkien puolesta. Hänen vertaistaan ei ole olemassa, isä. Ja minä olen hänelle velkaa enemmän kuin elämäni. Hän opetti minut uskomaan kaikkeen, mikä antaa naiselle hädän hetkenä kunnioitusta itseään kohtaan. Sinä et tiedä, kuinka kelvolliseksi minä olen tullut, vahvaksi ja karaistuneeksi… Hän ei ole koskaan puhunut minulle rakkaudesta, mutta tunnen, etten koskaan voi hänestä erota… Ah, isä, hän on oikein sinun mielesi mukainen mies.
— No, no! — sanoi kenraali. — Kyllä minä tunnen sinut, pikku Fridchen, sinun tahtosi on vahvempi kuin Ehrenbreitstein, ja jos tahdot miehen, niin saat Jumalan nimessä hänet ottaa.