— Isäni, isä parkani, lausui hiljaa nuori nainen ja kätki kasvonsa käsiinsä.
XXXIV.
SAIRAS VANHUS.
Auto seisahtui suuren vuokrakasarmin eteen Hampsteadissa.
Se oli keskiluokalle tarkoitettu talo, portaissa suunnattomat lapsilaumat ja paljon juoruja. Mutta ylhäällä ullakkokerroksessa oli hiljaista ja rauhallista. Sinne ei kuulunut työläisvaimojen vihainen ajatustenvaihto — siellä oli kaikki kuin rauhoitettua.
Kaikki näet tiesivät että tuolla ylhäällä asui vanha, sairas mies, jota ei kukaan vielä ollut nähnyt. Ja kuta korkeammalle kerroksiin noustiin, sitä enemmän vaimenivat äänet, tullen ikäänkuin kunnioittaviksi ja juhlallisiksi.
Tuossa vuokralaisessa oli jotakin salaperäistä, hän kun ei milloinkaan lähtenyt huoneestaan eikä milloinkaan puhunut kenenkään muun kuin sen pitkän, kauniin naisen kanssa, joka joka päivä saapui sinne mukanaan koppa, ja sulkeutui huoneeseen yhdessä sairaan kanssa. Oli pari kertaa sattunut että uteliaat pikkupojat olivat hiipineet ullakkokerrokseen kuuntelemaan. Heillä ei kuitenkaan ollut muuta kerrottavana kuin että nuori nainen niinä tunteina, mitkä viipyi vanhuksen luona, luki ääneensä kieltä, jota he eivät ymmärtäneet. Ja kun avainreijätkin olivat tuketut, eivät he voineet kertoa edes miltä tuo salaperäinen vuokralainen näytti.
Ainoa, joka jotakin tiesi, oli portinvartija. Hän se kerran monta vuotta sitten oli ottanut vastaan tuon vanhan ja sairaan miehen, jonka kaksi kaupunginlähettiä kantoi asuntoon. Mutta koska miehen kasvot olivat peitetyt ja kun nuori nainen, joka ilmeisesti oli sairaan tytär, oli järjestänyt kaiken muuttoa koskevan sekä vastannut kaikkiin tarvittaviin kysymyksiin, ei portinvartijakaan voinut tyydyttää kaikkien suutarin ja räätälin vaimojen luontaista uteliaisuutta. Hän tiesi ainoastaan, että vuokralaisen nimi oli mr Duncan sekä että vuokra maksettiin mitä suurimmalla täsmällisyydellä. Tytär ei sitäpaitsi ollut sitä laatua, jonka kanssa helposti pääsee juttusille.
Ullakon vuokralainen oli siis säilyttänyt jonkinlaisen salaperäisyyden arvonannon, mikä ei muuten aiheuttanut mitään enempiä tutkimisia. Kun salaperäisyys tulee tottumukseksi, niin se, kuten tiedetään, menettää viehätyksensä.
Mutta nyt tuli tuo auto, mukanaan tytär ja muukalainen, joka pituudellaan ja rotevuudellaan herätti huomiota. Ei ollut vielä milloinkaan sattunut, että tuolla nuorella naisella olisi ollut mukanaan herraseuraa, ja portinvartija tunsi yhtäkkiä, miten hänen vanha mielenkiintonsa mysteriota kohtaan ullakolla uudelleen heräsi henkiin. Sitten johtui hänen mieleensä, ettei hän pariin päivään ollut nähnyt tuota nuorta naista. Saattoihan kuitenkin olla niinkin, että nainen oli käynyt siellä, vaikka hän itse silloin oli sattunut olemaan kadunkulmassa olevassa ravintolassa. Mutta kun hänen eukkonsakaan ei sattunut olemaan kotosalla, niin ei hän sillä hetkellä voinut saada mitään selvyyttä asiaan.