Mutta miltä näyttikään tuo nuori nainen?… Hän oli puettu ihmeelliseen, ryppyiseen urheilupukuun ja kankaiseen päähuppuun, mikä painui matalalle korvien alapuolelle. Hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat, ja harmaat silmänsä harhailivat hämmentyneinä sinne tänne ikäänkuin apua etsien. Rotevakasvuisen herrasmiehen täytyi miltei nostaa hänet pois autosta, mutta kadulle päästyään riuhtasi hän itsensä irti ja miltei lensi portaita ylös.
— On varmaan tapahtunut jotakin, mutisi portinvartija itsekseen huolestuneena ja siirtyi pois akkunareikänsä äärestä. Mikseivät olleet hänen puoleensa kääntyneet?
Sillä välin riensi nuo kaksi ylös ullakolle. Tohtori Fjeld kykeni töin tuskin seuraamaan nuorta naista, joka paksusta norjalaisesta hiihtopuvustansa ja pikisauma-saappaistansa huolimatta miltei lensi portaita ylös.
Hän pysähtyi hengästyneenä ullakko-oven eteen ja painoi kädellään sydäntään.
— Minä niin pelkään, valitti hän.
Sitten tarttui hän lukkoon. Ovi oli teljetty eikä sisäpuolelta kuulunut yhtään ääntä.
— Avain, mutisi hän, avain on kotona käsilaukussani. Minullahan ei ollut mitään mukanani — kirous Charles Brooktonille.
— Meidän on murtauduttava sisään, sanoi Fjeld ja vei hänet rauhallisesti syrjään. Tämä on jotakin minua varten.
Hän painoi olkapäänsä vasten heikkoa ovea, joka heti murtui ja lensi surkeasti parahtaen auki. Jonas Fjeld ei koskaan unohda sitä näkyä, mikä häntä nyt kohtasi.
Valoisassa, ystävällisessä huoneessa, joka oli järjestetty rakastavan naisen huolella, istui leveässä, yksinkertaisen koneiston avulla vuoteeksi muutettavassa tuolissa jokin, joka ei enää muistuttanut ihmistä. Silmät olivat ainoastaan kaksi mustaa reikää punaisine reunoineen, nenä kammottava arpi ja korvat ilkeännäköisiä, käpristyneitä ihopoimuja.