Suu oli puoliavoin aivan kuin se juuri olisi kuiskannut jonkun nimen ja, molemmat kädet, jotka kouristuksen tapaisesti pitelivät tuolin käsinojia, olivat täynnä vanhojen palohaavojen arpia.
Siitä huolimatta uhoi tuosta rääkätystä ruumiista omituisen korkeata arvokkuutta, rauhaa ja kohtaloonsa tyytymystä, mitkä selvällä tavalla ilmaisivat että tämä raadeltu jumalan kuva kerran oli ollut mies.
Isabella oli jäänyt seisomaan ovenpieleen. Hänen huuliltaan ei päässyt äännähdystäkään. Oli aivan kuin hän olisi jähmettynyt epätoivoon.
— Kuollut, kuollut, mutisi hän.
Fjeld astui Isabellan editse ja kumartui vanhan miehen puoleen. Hänen tutkimuksensa ei kestänyt kauvan.
— Hän on nukahtanut tyynesti ja rauhallisesti, lausui hän hillitysti. Kaksi tahi kolme tuntia sitten… Hänen elämänsä on ollut kärsimystä, hänen kuolemansa oli helppo.
— Nälkään nääntynyt, mutisi Isabella, nälkään nääntynyt!
Yhtäkkiä lysähti nuori nainen aivan kokoon. Hän syöksyi kuolleen jalkoihin, tarttui hänen silvottuihin, kylmiin käsi parkoihinsa ja puhkesi hillittömään valitukseen, joka puistatti koko hänen ruumistaan. Nyt hänestä jälleen tuli yksi rajattomien arojen naisista, joiden hurja valitus on vuosisatoja kaikunut suurissa hautajaissaatoissa aina Iivana Julman ajoista viimeisten Romanovien kuolinparahdukseen Jekaterinenburgin vankilassa.
Fjeld ei häntä häirinnyt, kun hän valittaen puhui kuolleelle kotimaansa kielellä ja loihti esiin nuoruutensa muistoja siitä hyvästä, hienosta ja jalosta miehestä, joka nyt oli saanut tietää ijankaikkisuuden arvoituksen ratkaisun.
Mutta nopeasti hän kohottausi pystyyn ja näytti siltä kuin uusi tuli hänen silmissään olisi saanut kyyneleetkin kuivumaan. Hän katsoi Fjeldin ohi, ja hänen silmäteränsä näyttivät tulevan ilkeän keltaisiksi ja ikäänkuin jotakin etäistä päämäärää etsiviksi. Sitten otti hän raidin ja verhosi sillä kuolleen.