— Tahdotteko auttaa minua tässä? sanoi hän hiljaisesti ja osoitti kuollutta.
Fjeld nyökäytti päätänsä.
— Nythän ei ole muuta tehtävää, kuiskasi hän. Tahdotteko nyt seurata minua kotiin? Ja myöhemmin…?
— Mitä te tarkoitatte?
Hän ei vastannut. Mutta hänen ei myöskään tarvinnut kysyä, sillä toisen silmissä näki hän jotakin, jota ei milloinkaan aikaisemmin ollut nähnyt yhdenkään naisen katseissa.
XXXV.
JUUTALAISPOIKA.
Isabella Duncanin huvilan edustalla Kensingtonissa seisoi pieni 15-vuotias juutalaispoika ja oli ikävissään. Hän seisoi siinä vartioimassa, tunsiko joku mielenkiintoa taloa kohtaan. Charles Brookton oli perusteellinen mies, ja juutalaispojallahan oli hyvää aikaa. Joukkueen johtaja tahtoi tietää, oliko kadonneella Isabellalla joitakin suhteita ja oliko joku hänen takanaan.
Pieni, tumma israeliitta ei ollut nähnyt ketään ihmistä. Hän oli leikkinyt kaneilla ja varustautunut monioilla arvottomilla pikkuesineillä pihamaalta. Aluksi oli hän ollut hyvin varova, mutta kun ei ketään kuulunut, jota hän olisi voinut vakoilla, muuttui hän yhä välinpitämättömämmäksi. Ja niin tapahtui että Jonas Fjeld ja Isabella Duncan yllättivät nuoren herran juuri kun hän huvittelihe pistämällä nuppineuloja erään vanhan kanin takamuksiin.
Pojan huono omatunto kävi selvästi ilmi. Hän kirkui kuin pieni porsas, kun Fjeld tarttui hänen pitkään kaninkorvaansa ja veti hänet sisään huoneeseen.