Taistelu raivosi hetkeksikään herkeämättä — ilman sekunninkaan hengähdystä. Molemmat ruumiit kietoutuivat toisiinsa, nyrkiniskujen suhahtaessa ilmassa ja määrätyin väliajoin pudotessa toisen vatsalle tahi rinnalle. Kumpikaan ei välittänyt iskuista, joista jokainen yksitellenkin olisi riittänyt tekemään lopun tavallisesta ihmisestä. Kiihtymys on kerta kaikkiaan suoja kivuntunnetta vastaan. Kuultiin vain noiden kahden ähkyvä hengitys ja heidän hurjat, korahtavat kurkkuäänensä.
Mikä taistelu se olikaan! Säikähdyksen valtaama yleisö jonka korvissa vielä kaikuivat Isabellan uhkaukset, unohti kaiken sen hirveän voimanmittelön vuoksi, mikä suoritettiin näyttämöllä. Katsojat olivat nousseet seisomaan ja katselivat nyt henkeään pidätellen tuota kiihtymyksen ja raivon draamaa, mitä parin minutin ajan esitettiin näyttämöllä ja joka oli pyhitetty terävä-älyisimmälle ja viisaimmalle ihmisvoiman käytölle.
Ja Isabella Duncan, joka makasi siinä, nojaten kauniin päänsä erästä kulissia vastaan, katseli tuijottavin silmin tätä taistelua. Se oli kuin kahden taruolennon yhteenotto hämärässä muinaisuudessa. Ja kuolemakin, joka jo oli ruvennut sumentamaan hänen katsettaan, keskeytti työnsä. Viikatemies oli pannut syrjään viikatteensa ja odotti kärsivällisesti uutta uhria.
Joka kerta kun nyrkkimiehet vierivät ympäri permannolla ja koettivat pusertaa lujat sormensa toisensa kurkkuun, oli kuin olisi kuullut raudan kumean kilahduksen.
Ei kukaan suuressa katsojakunnassa ollut huolissaan Isosta-Jimistä. He tunsivat hänet ja tiesivät että maailmassa oli tuskin yhtään miestä, joka pystyi mittaamaan itseään hänen kanssansa — ei ainoastaan voimassa, vaan raakuudessa ja häikäilemättömyydessäkin. Hän kyllä pian saisi selvän muukalaisesta.
Mutta mikäli minutit vierähtivät, rupesi heidän uskonsakin horjumaan. Tuo vaalea kultuuri-ihminen oli luopunut kaikesta rotunsa maltillisesta ja harkitsevasta levollisuudesta. Hänen silmänsä muuttuivat palaviksi tulikuuliksi, hänen otsallaan näkyi kaksinkertainen poimu, mikä hehkui kuin verinen arpi. Ja kaikki nuo rikoksien sankarit alhaalla salissa valtasi puistatus, kun huomasivat hänen silmistään tiukkuvan verta.
Mikä paholainen olikaan päässyt irti?
Iso Jim ei enää nauranut. Hänen suunsa näytti veriseltä massalta kasvoihin hyvin suunnatun iskun jälkeen, hänen vasen kätensä tunsi kovaa kipua sen jälkeen, kun valkea jättiläinen oli sen saanut kierrokseen, ja kova kipu vasemmassa kyljessä ilmaisi, että muutamia kylkiluita oli poikki.
Silloin ulvahti Jim yhtäkkiä kuin haavoitettu peto. Hänen gorillakätensä mursivat vastustamattomasti Fjeldin puolustusotteet ja yli inhimillisin ponnistuksin onnistui hänen saada kurkkuote.
Nyt vihdoin — seurakunta oli unohtanut henkäistä sitä ilmaa, joka vähitellen alkoi myrkyttyä mulatin hikoilusta —, käytti se tilaisuutta hyväkseen. Ja katso — Fjeldin kasvot kävivät yhtäkkiä tumman puhuviksi, hänen koettaessa pudistaa itsestään tuo kamala ote. Oliko hän jo mennyttä?