Juuri sillä hetkellä iski Iso-Jim hurjasti kiroten veitsensä nuoren naisen korkeaan poveen.
XXXIX.
TAISTELU.
Ei ole monta, jotka voisivat kertoa siitä taistelusta, mikä tapahtui tuona muistorikkaana iltana Hampsteadin nyrkkeilyhuoneistossa, kun Charles Brookton tylstynein aivoin liukui tietoisuudesta tarkoituksettomaan tiedottomuuteen.
Ei milloinkaan ole taistelua suoritettu kahden niin raivokkaan miehen kesken, jotka eivät taistelleet rahasta, vaan ainoastaan sen verisen mestaruuden puolesta, missä panoksena on henki. Eivätkä he taistelleet muilla aseilla kuin nyrkeillä, voimakkailla keuhkoillaan ja kahden komean ruumiin lihasvoimalla.
Se ei tosiaankaan ollut mikään säännönmukainen kamppailu kreikkalais roomalaisten nyrkkeilysääntöjen mukaan, eivätkä he nyrkkeilleet viime olympiadin ohjeiden mukaisesti. Mutta ei siinä kuitenkaan ollut kaksi taitamatonta villi-ihmistäkään, mitkä omituinen kohtalon käänne oli johtanut samaan kehään, missä miehet sellaiset kuin Bombardier Wells, Carpenter tahi Frank Klaus olivat käyneet toistensa kimppuun kunnian ja ansion vuoksi. Kummallakin oli suuri tekniikka nyrkkeilyn ja painin alalla, mutta nyt ei ollutkaan kysymys eristä ja pisteistä; sen huomasi heti. Tässä oli kysymys vain yhdestä ainoasta ratkaisusta, yhdestä ainoasta knock outista — heikomman kuolemasta.
Jos olisi ollut kysymyksessä tavallinen ottelu, olisi läsnäolleella yleisöllä ollut täysi työ vetojen lyömisestä siitä, kumpi voittajana suoriutuisi taistelusta.
Siinä oli vastakkain kaksi miestä, selät kumarassa ja suuret nyrkit puristettuina iskuun, nuoren naisen, kuolema rinnassansa, jäykin silmin katsellessa tuota raivotaistelua, mikä liukui hänen sammuvan tajuntansa ohi.
Kukaan ei tuntenut tohtori Jonas Fjeldiä, mutta kaikki olivat ainakin joskus nähneet Ison-Jim Fraserin kaikessa voimassaan riemuitsevan mannermaan valkeista miehistä saamistaan voitoista. Cyganovitshin, Hackensmidtin, Lurichin ja Jens Pedersenin, väkevän tanskalaisen, kaikkien heidän oli täytynyt väistyä tuon uuden ilmiön edessä Galvestonista. Hän oli tosiaankin valtava paksuine häränniskoineen, suunnattomine rintalihaksineen ja pitkine gorilla käsivarsineen. Hän oli komea ihmispeto, miesmurhaaja paholaisen armosta, tiheimmän ja vaarallisimman ihmistiheikön poika. Hän näytteli naureskellen kultapaikkaisia hampaitansa, kun hän tappeli. Se oli ilkeää ja kammoittavaa naurua.
Ja vastapäätä häntä valkea mies. Ei niin pitkä, mutta kaula hänellä oli hyvämuotoinen ja voimakas ja käytöksessään sellainen varmuus, voima ja itsensähillintä, että se sai Ison Jimin hetkeksi hajamielisesti ajattelemaan, että oli valkeitakin miehiä, silmissään, nyt punaisilta verestävissä, pohjolan sineä, joka oli verrattavissa siihen, mitä on neekeriorjain jälkeläisten katseissa, joiden esi-isät kerran pyydystettiin Kongon metsissä koetellakseen voimiaan Texasin puuvillaplantaaseissa.