Kuului lyhyt napsahdus, valo sammui ja sali oli aivan kuin ennenkin.
Isabella Duncan tempasi kumikypärän päästään, ja vaaleat, aaltoilevat kutrinsa olivat kuin sädekehä hänen kauniin, käskevän Diana päänsä ympärillä.
— Tehän tunnette minut, huusi hän… minähän olen vain "toveri" Duncan, valokuvaaja.
Olen juuri valokuvannut seurakunnan. Siitä tulee varmaan onnistunut kuva. Se osui suoraan teidän mustiin sydämiinne. Oo — te ette tunne minua vielä oikein. Olette unohtaneet sen pikkutytön, joka vältti teidän veriset kyntenne, joilla silvoitte rikki isäni — suuriruhtinaan… Monet teistä sen varmaan vieläkin muistavat. Näen täällä Abram Kornitzkyn ja tuolla Zimmermanin. Mutta Isaac Lewin astelee ympäri helvetin tulessa, puukko selässä — se on minun puukkoni, toverit…
Nyt on teidän vuoronne. Minun valosäteeni jäytävät jo parhaillaan teidän sydänjuurianne. Te kuolette kaikki — kaikki. Te jähmetytte synteihinne, kirotut elukat, ja te ryömitte ikuiseen vaivaan minun käärmesäteet verissänne — Ettekö tunne, että teidän sydänjuurenne jo sykähtelevät? Kosto on yllänne — ryömikää nyt rotanloukkoihinne kuolemaan…
Miehet katselivat toinen toisiaan. Heidän kasvoilleen oli ilmestynyt ihmeellinen fosforin keltainen värisävy. He olivat toiminnan miehiä, mutta nyt heidän suonissansa ikäänkuin hiipi pelko, joka heiltä riisti heidän tahtonsa. Oliko tyttö oikeassa — oliko heidän tosiaankin kuoltava.
Siiloin hypähti tumma haamu pienelle näyttämölle, missä tavallisesti nyrkkeilijät kolhivat toistensa kasvoja. Mulatin silmät verestivät ja valkeaa vaahtoa näkyi hänen turpeitten huuliensa ympärillä.
Väistämättä kohtasi Isabella hänen katseensa. — Koira, lausui hän tyynesti, ryömi loukkoosi!…
Silloin kuului jyrähdys näyttämön takaa, muutamat ovivartijat horjahtivat sisään voimakkaan käden lennättäminä. Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksi sisään tohtori Fjeld.
Isabella kääntyi hänen puoleensa hymyillen.