Mutta enempää hän ei saanut sanotuksi.
Sillä kulissien välissä näki hän haamun, mikä koko yön oli pitänyt hänen silmänsä selällään kauhusta, tuskasta ja kaipauksesta… Hän ei voinut erehtyä, se oli Isabella Duncan kumivaipassaan. Hän oli asettanut kuntoon kameransa ja piti kädessään suurta heijastinta ja sen heikosti valaisevaa silmää.
— Väisty, saatana! mutisi puhuja ja tarttui päähänsä.
Kuulijakunta tuli levottomaksi. Mikä paholaisen nimessä häntä vaivasi? Näkikö hän näkyjä?
Mutta Brookton ei nähnyt enää mitään. Hän horjui alas puhujakorokkeelta hurjasti parkaisten, syöksyi alas portaita ja joutui Jim Fraserin syliin. Suuri mulatti tarttui häneen kuin lapseen, kantoi hänet erääseen syrjäkäytävään ja laski hänet eräälle pöydälle.
— Täytyy olla petosta mukana, murahteli hän.
Nähdessään haamun kulissien välissä, kävi hänenkin ihonsa vihreäksi säikähdyksestä. Sillä Isabella Duncan oli ottanut kumikypärän päästään ja astui nyt esille kulisseista.
Nyt hän käsitti Brooktoninkin äkillisen kohtauksen.
— Saatanan naikkonen!, sähähti hän ja paljasti veitsensä. Nyt et minua enää vältä…
Mutta sanat jähmettyivät hänen huulilleen, sillä yli koko kuulijakunnan levisi raskas punertava sumu suuresta heijastimesta. Se oli kuin suuri mahtava käärme, mikä tylsin liikkein kiemurteli penkkirivien välissä. Käärme vaihtoi väriä ja jakautui. Siitä tuli satoja vihreitä matelijoita, mitkä kiemurtelivat sähisevin suin. Sitten taas valo odottamatta muutti sävyä — oli kuin huone nyt olisi uponnut yhteen ainoaan suunnattomaan säihkyvään maidonkarvaiseen liekkiin, mikä tunkihe joka soppeen.